PJOTR KROPOTKIN

LAKI JA ESIVALTA

Nämä eivät ole ollenkaan vallankumouksellisen, eikä edes uudistusmiehenkään sanoja. Lakimies Dalloy, Repertoire de la Legislation nimisen ranskalaisen lakikokoelman toimittaja on niin sanonut. Mutta vaikka rivit kirjoitti mies, joka itse on lakien valmistaja ja ihailija, kuvaavat ne täydellisesti meidän yhteiskuntamme tilaa nykyaikana. 

Nykyajan valtioissa pidetään uutta lakia epäkohdan parantajana. Sen sijaan, että he muuttaisivat itseään mikä heissä on pahaa, alkavat ihmiset vaatia lakia sitä parantamaan. Jos tie kahden kylän välillä on huonossa kunnossa, niin talonpoika sanoo: Pitäisi olla laki kyläteitten kunnossa pidosta. Jos joku yleisön katseltavana olevan puiston vartia, puiston nähtäviin paikkoihin vieraita saatellessaan, jollakin pilapuheella loukkaa jotakin vierasta, niin tämä jo on valmis huudahtamaan: Tarpeen olisi laki , joka velvoittaisi yleisten puistojen vartioita suurempaan kohteliaisuuteen. Jos maanviljelyksessä tahi kaupassa tapahtuu seisaus, niin maanmies, karjan kasvattaja tahi viljahuijari selittelee että suojelus-tullin säätäminen olisi ihan välttämätön. Ei ole yhtään ainoata ammatinharjoittajaa aina vanhojen vaatteitten kaupustelijaan asti, joka ei vaatisi lakia suojelemaan hänen pikkuelinkeinoaan. Jos työnantaja vähentää palkkoja tahi lisää työtunteja, niin politikoitsijakokelas huudahtaa: Me tarvitsemme lakia, joka järjestää kaiken tämän täyteen reilaan , eikä suinkaan selitä työmiehelle, että on olemassa muita ja paljon vaikuttavampia keinoja näitten asiain reilaan-saattamiseen; se nimittäin, että työnantajalta otetaan pois ne rikkaudet, jotka hän on sukupolvien läpi työmieheltä anastanut. Lyhyesti sanoen, lakia vaaditaan kaikkialle ja kaikkea varten. Lakia pukumuodeista, lakia hulluista koirista, lakia hyveistä, lakia tekemään loppua kaikista niistä paheista ja epäkohdista, jotka ovat seurauksia ihmisten laiskuudesta ja pelkuruudesta. 

Meidät on siinä määrin vienyt harhaan se kasvatus, joka jo lapsuudesta koettaa tukahduttaa meissä vastustustahdomme ja kehittää meitä kuuliaisuuteen; meidät on siinä määrin vienyt harhaan tämä elämä lain ruoskan alla, joka määrää kaikki elämämme vaiheet - syntymämme, kasvatuksemme, kehityyksemme, rakkautemme ja ystävyytemme - että, jos tämä asiaintiila saa jatkua, niin me menetämme kaiken itsenäisyytemme, kaiken tarpeenkin itseksemme ajattelemaan. Meidän yhteiskuntamme ei näy enää kykenevän ymmärtämään, että sen on mahdollista pysyä pystyssä muutoin kun sellaisen lain hallitsemana, jonka on edustava hallitus säätänyt ja jota kourallinen hallitsijoita pitää käytännössä; ja vaikka se on päässyt niin pitkälle, että se on vapautunut lain orjuudesta, sen ensi huolena on ollut perustaa tuo orjuus uudelleen. Ensimäinen vapauden vuosi ei kestä milloinkaan enemmän kuin yhden päivän, sillä heti sen julistettuaan asettuvat ihmiset lain ja esivallan ikeen alaisiksi. 

Viime vuosituhansina eivät tosiaan ne, jotka meitä hallitsevat, ole tehneet mitään muuta kuin helistelleet meille muutoksia lain kunnioituksessa ja esivallan tottelemisessa. Tämä on sitä siveyden ilmapiiriä, jossa vanhemmat nykyisin kasvattavat lapsiansa, ja koulu ainoastaan lujentaa kodin työtä. Ovelasti järjestettyjä kokoelmia väärän tieteen sirpaleista opetetaan lapsille todistamaan voimassa olevien lakien välttämättömyyttä; lain totteleminen on tehty uskonnoksi; siveellinen sisäinen hyvyys ja mestarien laki on sullottu samaksi jumalalliseksi käsitteeksi. Kouluhuoneen historiallinen sankari on se, joka tottelee lakia ja puolustaa sitä kapinoitsijoita vastaan. 

Myöhemmin nykyiseen elämään astuessamme vaikuttaa meihin yhteiskunta ja kirjallisuus päivä päivältä, tunti tunnilta aivan niin kuin tippuva vesi kiveen koloa hiljalleen kaivaessaan, jatkaen yhäti saman etuluulon päähän ajamista. Historian, poliitisen tieteen ja yhteiskuntatalouden kirjat ovat sullotut täyteen kunnioitusta lakia kohtaan, fysikaaliset tieteetkin ovat perustettu saman päämäärän palvelukseen, ottamalla käytäntöön keinotekoisia teologiiasta ja mielivaltaisuuden toiminta-alalta lainattuja ajatusten esittämistapoja tietoon, joka on yksinomaan saatavissa havaintojen tietä. 

Siten on meidän älymme hyvällä menestyksellä saatu himmenemään, ja aina ajattelemaan kunnioituksella lakia. Samaa työtä tekevät sanomalehdet. Niissä melkein jokaisessa pääkirjoituksessa saarnataan kunnioitusta lakia kohtaan, vaikka lehden kolmas sivu joka päivä todistaa saman lain heikkoutta ja näyttää, mitenkä sitä asianomaiset lainvalvojat retuuttavat kaikenlaisen lian ja saastan läpi. Lain orjuus on tullut hyveeksi, ja minä epäilen, onko milloinkaan ollut kunnon miestä, joka olisi nuoruudessa ollut lain puolustajana sen halventajia vastaan, vaikka tuo halvennus on luonnollinen seuraus lain omasta luonteesta. 

Taide vinguttaa samaa musiikkia kuin tuo keinotekoinen tiedekin. Kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja musiikin sankari peittää kilvellään lakikirjaa ja on aina valmis silmät säkenöivinä ja sieramet levällään lyömään maahan sen miehen, joka uskaltaa lakihin käsiksi käydä. Temppeleitä on sille rakennettu; itse vallankumousmies epäröipi koskettaa hänen palvelukseensa vihittyä ylintä pappia, ja kun vallankumous on pyyhkäsemäisillään pois jonkun vanhanaikuisen laitoksen, koettaa se yhäti lain turvissa pyhittää tekonsa. 

Tuo sekava kihermä määräyksiä ihmisten käytökselle, jota Laiksi nimitetään, on tullut meille perinnöksi orjuudelta, feudaalilaitokselta ja kuninkuudelta ja se on itse asiassa astunut niitten kivihirviöitten sijalle, joille muinoin ihmisiä uhrattiin ja joita nuo orjamaiset raakalaiset eivät uskaltaneet edes koskettaa, aivan kuin olisi heitä salaman isku toisaalta uhannut. 

Tämä uusi jumaloimis-muoto on saatu erityisellä menestyksellä otetuksi käytäntöönsen jälkeen kuin keskiluokka on noussut valtaan - so. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Vanhan hallitushuoman aikana ihmiset harvoin puhuivat laeista; paitsi kenties jonkun sellaisen kuin Montesquieken, Rousseaun ja Voltairen yhteydessä, verrattaessa heidän oppejansa kuninkaallisiin oikkuihin: kuninkaan ja hänen lakeijansa mielitekojenkin ehdoton noudattaminen oli pakollinen hirttämisen tahi vangitsemisen uhalla. Mutta vallankumousten aikana ja niitten jälkeen nousivat lakimiehet valtaan ja he tekivät parastaan valloittaakseen sitä periaatetta, jonka turvissa he olivat valtaan nousseet. Keskiluokka hyväksyi sen heti ikäänkuin suluksi kansanvallan kuohuvalle virralle. Papillinen järjestö kiirehti sitä pyhittämään, pelastaakseen oman lotjansa ajautumasta karille ristiaallokossa. Lopuksi kansa hyväksyi sen parannuksena entisen mielivallan ja vääryyden sijalle. 

Ymmärtäkäämme tätä, meidän on siirryttävä mielikuvituksessamme kahdeksanteentoista vuosisataan. Meidän sydämmemme on täytynyt olla kouristuksissa niistä julmuuksista, jota kaikkivaltiaat aateliset siihen aikaan kirjoittivat kansan miehiä ja naisia kohtaan, - ennen kuin me voimme ymmärtä;ä, millainen hurmaava vaikutus talonpojan mieleen on täytynyt olla sanoilla: Tasa-arvoisuus lain edessä, lainkuuliaisuus arvoon, syntyperään tahi varallisuuteen katsomatta. Häntä, jota siihen asti oli kohdeltu julmemmin kuin eläintä, hän, jolla ei milloinkaan ollut mitään oikeuksia, joka ei milloinkaan saanut oikeutta aateliston tekemiä kauheampiakaan vääryyksiä vastaan, jollei hän kostoksi tappanut häntä ja tullut itse hirtetyksi, - hän havaitsi tämän uuden opin turvissa itsensä tunnustetuksi, ainakin teoriassa, ainakin mitä hänen persoonallisiin oikeuksiinsa tuli, herransa kanssa tasa-arvoiseksi. Mitä hyvänsä tuo laki tulikaan olemaan, se näytti tulevan samaksi sekä herralle, että talonpojalle; se julisti köyhän miehen yhdenarvoiseksi rikkaan kanssa tuomarin edessä. Tämä lupaus oli valhe, ja tänä päivänä me sen tiedämme; mutta siihen aikaan se oli edistysaskel, kunnianosotus oikeudelle, aivan niin kuin tekopyhyys on totuudelle osotettu kunnianosotus. Tässä on syy siihen, että kun uhatun keskiluokan pelastajat (Robespierret ja Dantonit) rakentivat kantansa Rousseaun ja Voltairen kirjotusten turviin ja julistivat kunnioitusta lakia kohtaan , joka on sama jokaiselle, niin kansa hyväksyi välitysehdotuksen; sillä heidän vallankumouksellinen purkautumisvoimansa oli kulunut loppuun taistellessa vihollista vastaan, jonka rivit yhä tiivenivät päivä päivältä; he nöyrtyivät lain ikeen alle pelastaakseen itsensä herrojensa omavaltaisuuden alta. 

Keskiluokka on siitä lähtien edelleen tehnyt parastaan tästä opista, joka toisen periaatteen kanssa käsikädessä - kansaa edustavasta hallituksesta - on summa koko porvarillisen aikakauden, 19 vuosisadan, filosofiasta. Se on saarnannut tätä oppia kouluissaan, se on ajanut tätä kirjoissaan, se on muovannut taiteensa ja tieteensä samaan tarkotukseen, se on tunkenut uskonsa jokaiseen koloon ja nurkkaan - aivan - niin kuin jumalinen englantilaainen pujauttelee kirkollisia lentolehtisiä ihmisten ovien rakoihin - ja tämän kaiken on keskiluokka tehnyt niin suurella menestyksellä, että me nyt häpeän puna poskillamme saamme katsella, mitenkä ihmiset, juuri rajuluontoisen arvosteluhalun herätessä, vapautta kaihotessaan, alottavat siitä, että rukoilevat herrojansa armollisesti suojelemaan heitä laeilla, jotka juuri nämä herrat ovat omiin tarkotuksiinsa säätäneet. 

Mutta ajat ja luonteet ovat sadan vuoden kuluessa muuttuneet. Nyt on sellaisia kapinallisia kaikkialla, jotka eivät halua totella lakia tietämättä, mistä se on kotosin, mitä hyötyä siitä on, millä oikeudella se vaatii kuuliaisuutta ja kunnioitusta. Nämä meidän aikamme kapinalliset arvostelevat niitä yhteiskunnan perustotuuksia, jotka tähän asti on pidetty pyhinä, ja etupäässä niitten keskuudessa, jotka ovat jumaloineet kirjoitettua lakia. Tästäpä syystä se kansain nousu, joka nyt on edessämme, ei ole mikään tuollainen tavallinen kapina, vaan se on perinpohjainen vallankumous. 

Arvostelija analysoi lain alkulähteitä, ja löytää siinä joko jumalan - raakuuden intohimojen tuotteen, yhtä tyhmän, surkean ja pahanilkisen kuin papitkin, jotka vakuuttavat sen olevan yliluonnollista alkuperää -, tahi löytää arvostelija noissa alkulähteissä pelkkää verenvuodatusta ja miekalla sekä tulella tehtyä vääryyttä. Arvostelija tutkii luonnetta, eikä suinkaan näe siinä rodun kehityksen mukaista edistystä, vaan näkee sen pääominaisuudeksi liikkumattomuuden, taipumuksen kiteyttämään sellaista, minkä pitäisi yhtämittaisesti päivä päivältä muuttua kehittyneempään muotoon. Arvostelija kysyy, mitenkä laki on saatu suojelluksi ja se näkee lain palveluksessa Buzantinismin julmuudet, inkvisitsionin kauheudet ja keski-ajan rääkkäykset, elävän ihmislihan raatelemista, kahleita, nuijia, kirveitä, vankilain kamaloita koloja, tuskia, kirouksia ja kyyneleitä. Meidän päivinämme samaten, kuten ennenkin, se näkee kirjeen, hirtonuoran, pyssyn, vankilan; yhdellä puolella raaistutetun vangin, hänen koko siveellisen olentonsa häväistyksen kautta häkissä olevan pedon tilaan saatettuna, ja toisella puolen tuomarin, josta ovat viimeisetkin ihmisluontoa kunnioittavat tunteet hävinneet, eläen kuin haaveilija laillisuuden harhakuvien maailmassa, kuvitellen itseään vangitsemis- ja kuoleman-tuomioilla, aavistamatta lainkaan, hulluutensa kylmäverisessä ilkimielisyydessä, millaiseen alennustilaan hän on itsensä niitten silmissä asettanut, joita hän tuomitsee. 

Arvostelija näkee lainsäätäjäin kilvan muovailevan uusia lakeja, tietämättä mitä virkaa on heidän laeillansa; tänään äänestäen lain terveyden hoidosta kaupungissa, ymmärtämättä terveydenhoidon alkeitakaan, huomenna säätäen lakeja sotaväen asestamisesta, tietämättä edes mikä pyssy oikeastaan on; laatien lakeja opetuksesta ja nuorison kasvatuksesta, vaikka eivät ole koskaan antaneet tuntiakaan minkäänlaista opetusta, eivätkä edes ole kunniallisesti kasvattaneet omia lapsiaankaan, hyväksyen lakeja umpimähkään kaikkeen suuntaan, mutta milloinkaan unohtamatta määrätä rangaistuksia kerjäläisille, jotka kuitenkin ovat ihmisluokka, tuhat kertaa vähemmän epäsiveellistä kuin lainsäätäjät itse. 

Lopuksi arvostelija näkee vanginvartian, joka on juuri menettämäisillään viimeiset ihmistunteensa, verihurtaksi harjaantuneen salapoliisin, itse itseään halveksivan poliisi-urkkijan; kavalluksen muuttuneen hyveeksi; lahjomisen kehitettynä järjestelmälliseksi, kaikki paheet, kaikki ihmisrodun huonot ominaisuudet kohotettuina ja viljeltyinä laille menestystä takaamaan. 

Kaiken tämän me näemme, emmekä siitä syystä kertaa vanhaa kaavaa kunnioita lakia , vaan sanomme halveksi lakia ja kaikkia sen ominaisuuksia. Pelkurimaisen tottele lakia fraasin sijalle me huudamme kapinaan kaikkia lakeja vastaan. Verratkoon vaan jokainen kaikkea sitä ilkeyttä, mitä on jokaisen lain nimessä harjotettu siihen hyvään, mitä se on voinut vaikuttaa ja punnitkoon huolellisesti sekä hyvää että pahaa, niin hän näkee olenko oikeassa vai ei. 

Verrannollisesti puhuen, laki on uuden ajan tuote. Ajanjaksoja ajanjaksojen jälkeen eli ihmiskunta ilman kirjoitettua lakia, ilman sitäkin, joka oli vertauskuvina kaiverrettu kiviin kappelin esikäytävässä. Niinä aikakausina ihmisten suhteita yksinkertaisesti määräsivät tavat, tottumukset ja käytäntö, yhtämittaisen uudistuksen kautta pyhitettyinä, ja ihmiset oppivat näitä noudattamaan kukin omassa lapsuudessaan aivan niin kuin ihminen oppi metsästämällä ravintonsa saamaan, raavaita hoitamaan ja maata viljelemään. 

Kaikki ihmisten yhteiskuntamuodot ovat käyneet tämän alkumuodon läpi, ja tähän päivään asti ei suurella osalla ihmiskuntaa ole mitään kirjoitettua lakia. Jokaisella heimolla on omat elintapansa ja omat tottumuksensa lakina. Sillä on yhteiskunnalliset tapansa, ja ne riittävät pitämään keskinäisiä välejä sovinnollisina kylän asukkaitten ja heimon tahi yhdyskunnan jäsenien kesken. Ja meidän itsemmekin - sivistyneitten kansain - keskuudessa llähtiessämme suurista kaupungeista maalle, me näemme asukkaitten keskinäisten suhteitten määrääjinä - iki vanhat, yleiseen hyväksytyt tavat eikä lain säätäjäin kirjottamat lait. Venäjän, Italian, Espanjan talonpojilla, vieläpä suurella osalla Ranskan ja Englannin talonpoikia on tuskin vähääkään käsitystä kirjoitetusta laista; se vaan määrää heidän suhteensa valtioon. Kaikki ristiriitaisuudet heidän omassa keskuudessaan, vaikka niitä sattuu joskus hyvinkin sotkuisia, järjestetään vanhan tavan mukaan. Muinaisuudessa oli laita samoin koko ihmiskunnassa. 

Luonnontilassa olevain kansain keskinäisiä suhteita tutkittaessa on nähtävänä kahteen vastakkaiseen suuntaan kehittyviä tapamuotoja. 

Kun ihminen ei elä yksinäisyyden tilassa, kehittyy hänessä tunteita ja tottumuksia yhteiskunnan säilyttämiseen ja rodun rakentamiseen. Ilman yhteiskunnallisia tunteita ja tottumuksia, olisi yhteiskunnallinen elämä tullut mahdottomaksi. Ei niitä laki ole kasvattanut; ne ovat vanhemmat kuin laki. Eikä niitä ole synnyttänyt uskontokaan; ne ovat vanhempia kuin mitkään uskontomuodot. Ne ovat löydettävinä kaikkien yhteiskunta-elämää viettävien eläinten keskuudessa. Ne ovat asteettaisin kehittyneet itse luonnon järjestyksen pakosta, niin kuin ne eläinten tottumukset, joita ihmiset kutsuvat vaistoiksi. Ne puhkeavat esille kehityksestä itsestään, ollen hyödyksi vieläpä välttämättömätkin, että yhteiskunta pysyisi koossa siinä kamppailussa, jota sen on pakko käydä olemisensa puolesta. Villitkin lakkaavat syömästä toinen toisiaan, huomatessaan ajan mukana edullisemmaksi ryhtyä jonkunlaista viljelystä harjoittamaan, kuin pitää sitä suurimpana ihanteenaan, että saa kerran vuodessa ahmasta jonkun sukulaisensa lihaa. Moni matkailija on aivan riippumattomain heimojen keskuudessa, jossa lait ja päätökset ovat tuntemattomia, tehnyt sen havainnon, että heimon jäsenet ovat lakanneet, riitain syntyessä, toisiaan hävittämästä, sillä tottumus elämään yhteiskunnassa on vähitellen kehittänyt eräitä veljeyden ja yhteisedun tunteita, niin että ovat alkaneet käsittää edullisemmaksi uskoa riitansa kolmannen ratkaistavaksi. Luonnontilassa olevain kansain kestiystävyys, ihmiselämän kunnioitus, keskinäisten velvollisuuksien tunto, heikkojen sääli, urhoollisuus, joka ilmenee uhrautuvaisuudessa muittenkin hyväksi, ja joihin ensin on opittu lasten ja ystäväin suojelemisessa, mutta joka myöhemmin on kehittynyt velvollisuudeksi kaikkia yhteiskunnan jäseniä kohtaan, - kaikki nämä ominaisuudet ovat ihmisessä kehittyneet ennen kaikkia lakeja, riippumattomina kaikista ulkonaisista aivan niin kuin yhteiskunnallisten eläinten keskuudessa. Tällainen elämän tapa - ja tällaiset tunteet ovat yhteiskunta-suhteitten välittömiä suhteita. Olematta, kuten papit ja metafysikerit sanovat, perinnäisiä ihmisessä, saavat nämä ominaisuudet alkunsa yhteiselämästä itsestään. 

Mutta näitten tapain ohella ilmenee, välttämättöminä yhteiskunta-elämän ja suvun jatkamista varten, muitakin haluja, muitakin intohimoja ja siitä syystä muita tottumuksia ja tapojakin yhteiskunta-elämän inhimillisissä suhteissa. Ihmisen halu hallitsemaan muita ja pakottamaan heitä hänen tahtoansa noudattamaan; halu anastamaan naapuri-heimon työn hedelmiä; halu laittamaan omaa elämää niin mukavaksi kuin mahdollista tekemättä itse mitään työtä, mutta pakottamalla orjat valmistamaan herrallensa kaikkia nautintojen ja ylellisyyden välineitä, - nämä itsekkäät persoonalliset halut ne ovat aiheena toiselle tottumusten ja tapojen kehitys-suunnalle. Pappi ja sotilas; yhdellä puolen noitatemppujen tekijä, joka hyötyy taikauskosta ja - itse perkeleenpelosta päästyään - kasvattaa tätä pelkoa muissa, toisella puolen tappelupukari, joka panee toimeen hyökkäyksen naapurin päälle ja ryöstää hänet, ollakseen kotiin palattuaan lastattuna saaliilla ja orjien ympäröimänä; nämä kaksi ammattikuntaa käsikädessä ovat onnistuneet juurruttamaan alkuperäiseen yhteiskuntaan eräitä tapoja sitä varten, että heidän mahtinsa yli syvien rivien pysyisi horjumatta. Käyttäen hyväkseen joukkojen välinpitämättömyyttä, niitten pelkoa ja hitaisuutta ja jatkaen yhä edelleen samojen temppujen uudistusta, ovat he saattaneet pysyviksi tapoja, jotka ovat tulleet heidän valtansa lujiksi peruskiviksi. 

Tässä tarkoituksessa he käyttivät hyväkseen ensiksikin ihmisten taipumusta uudistamaan, mitä hän ennen on tehnyt. Lapsien ja villien elämäntavoissa tällä taipumuksella on suuri merkitys, mutta se on myöskin nähtävänä eläimissä. Kun ihminen on vähänkin taikauskoinen, niin hän on aina arka tekemään poikkeuksia olevista oloista; hän tavallisesti katsoo syvällä kunnioituksella kaikkia mikä on muinaisuudesta säilynyt. Meidän isämme tekivät niin ja niin; he elivät aika hyvästi; he kasvattivat sinut; he eivät olleet onnea vailla; tee sinä samaten! Niin sanovat vanhat nuorelle, jos hän vaan yrittääkin tehdä muutoksia. Tuntematon pelottaa heitä, he tahtovat pysyä kiinni entisyydessä, vaikka tämä entisyys heille merkitsee kurjuutta, sortoa, orjuutta. Voipipa sanoa niinkin, että minkä kurjempi ihminen on, sen enemmän hän kauhistuu kaikkia muutoksia, peläten muutosten saattavan hänet vieläkin kurjempaan hätään. Joitakin toivon säteitä on saatava hänelle välähtämään, joitakin mukavuuden ensi ripeitä on hankittava hänen synkkään asuntoonsa, ennen kuin hän voipi alkaa haluta parempia oloja, alkaa arvostella entisyyden elinsuhteita ja valmistua niitä hävittämään, pois parempien tieltä. Niin kauan kuin hän on toivoa vailla niin kauan ei hänellä ole vapautta niitten holhouksesta, jotka käyttävät hänen taikauskoaan ja pelkuruuttaan hyväkseen; ja näin pitää persoonan pysyä entisessä asemassaan. Jos nuoret kaipaavat uudistuksia, niin vanhat nostavat rähinän uudistuksien tuojia vastaan. Jotkut villit kuolisivat kernaammin, kuin loukkaisivat oman maansa tapoja, sillä heihin on lapsuudesta istutettu se usko, että pieninkin poikkeus olevista oloista toisi onnettomuuden tullessaan ja saattaisi koko heimon häviöön. Nykyaikanakin monet politikoitsijat, taloustieteilijät ja vallankumouksellisiksi itseään kehuvat henkilöt toimivat saman sisäisen vaikutuksen alaisina, riippuen kiinni häviämään tuomitussa menneisyydessä. Kuinka moni heistä pitää ainoana harrastuksenaan menneitten tapahtumain kertaamista. Kuinka monet kiihkeät uudistusmiehet ovat pelkkiä entisajan vallankumouksien jäljentäjiä. 

Tottumuksen henki, alkuperäsin taikauskosta, velttoudesta ja pelkuruudesta, on kaikkina aikoina ollut sorron paraana pöngitsijänä. Alkuperäisimmissä ihmisten yhteiskuntamuodoissa papit ja sotilaspäälliköt osasivat ovelasti käyttää - niitä hyväkseen. He noudattivat ainoastaan niitä tapoja, jotka heille olivat eduksi ja onnistuivat saamaan ne koko heimonsa pääasioiksi. Niin kauan kuin tätä vanhoillisuuden henkeä voitiin käyttää takaamaan päällikölle hänen oikeutensa yksityisen vapauden rajoittamiseen, niin kauan kuin ainoana tasa-arvoisuuden häiritsijänä oli luonto itse, eikä tasapainoa loukannut vallan ja rikkauden satakertainen kasaantuminen, ei ollut tarvis mitään lakia eikä noita hirvittäviä tuomioistuimia ja yhäti kasvavia rangaistuksia sitä tukemassa. 

Mutta niinpian kuin yhteiskunta yhä enemmän jakaantui kahteen vihollis-luokkaan, toisen koettaessa tukea valtaansa, toisen pyrkiessä siitä irtautumaan, alkoi kamppailu. Silloin tuli valloittajalle kiire saada työnsä tulokset pysyvälle kannalle; hän koetti kaikin keinoin asettaa luokkaetuisuutensa yläpuolelle kaiken väittelyn, julistaen ne pyhiksi ja ihailtaviksi. Laki ilmestyi nyt papin pyhittämänä ja sotilaan nuija oli sen käytettävänä. Sen tarkotuksena oli saattaa kaikki sellaiset tavat pysyviksi, jotka olivat eduksi hallitsevalle vähemmistölle. Sotilas-esivalta otti pitääkseen huolta siitä, että lakia noudatettiin. Tämä uusi ammatti oli tuorein vakuus siitä, että sodankävijä-ammattikunta tuli saamaan valtansa pysyväksi; nyt ei hänen käytettävänään ollut enää pelkkä ruumiillinen voima; hän oli nyt lain suojelija. 

Mutta jos laki ei ollut muuta kuin kokoelma hallitsijoille mieluisia määräyksiä, niin ei ollut ihan helppo saada kansa ne hyväksymään ja niitä tottelemaan. Hyvä! Lainsäätäjät punoivat yhteen nuo kahteen erisuuntaan kehittyvät tapamuodot, joista edellä olemme puhuneet; yhdellä puolen ne yleiset käsitteet, jotka edustavat siveyden ja yhteiskunnallisen yhteyden periaatteita ja jotka käsitteet yhteiselämä itse on kypsyttänyt - toiselta puolen ne etuoikeudet, joitten tarkotuksena oli saada tasa-arvoisuus ulkonaisessa elämässäkin mahdottomaksi. Tavat, jotka ovat yhteiskunta-elämän ydinasioita, on lakikirjoissa kavalasti sekoitettu käytäntöön, jotka vallassaoleva kasti on yhteiskunta-elämään turkuttanut, ja molemmat vaativat kansajoukoilta samaa kunnioitusta. Älä varasta , sanoo lakikirja, mutta kiiruhtaa lisäämään: ja maksa kymmenykset papeille. Älä tapa , sanoo lakikirja, mutta heti perässä: Se, joka kieltäytyy veroa maksamasta, saakoon kätensä poikki hakatuksi. 

Sellainen oli laki; ja se on säilyttänyt kaksinaisen luonteensa tähän päivään asti. Sen alkuperä on löydettävänä vallassaolevan luokan halussa saada pysyviksi ne tavat, jotka he itse kansaan ovat istuttaneet omaksi edukseen. Sen pääominaisuus on nerokas sekoitus: yhdeltäpuolen yhteiskuntaelämälle hyödyllisistä tavoista, jotka eivät kaipaa mitään lakia kunnioitusta saadakseen, toiselta puolen tottumuksista, jotka ovat tarpeen ainoastaan hallitsijalle, mutta jotka ovat turmiollisia kansan syville riveille ja ylläpidetäänkin ainoastaan rangaistuksen pelon avulla. 

Niin kuin yhteiskapitaali, joka on tulos esivallan suojeluksessa harjotetusta petollisuudesta ja vääryydestä, niin ei lakikaan ansaitse ihmisten kunnioitusta. Väkivallan ja taikauskon synnyttämänä muitten työstä eläväin luokkain - papin ja rikkaan riistäjän - hyväksi, sen täytyy kukistua sinä päivänä, jolloin kansa tahtoo katkoa kahleensa. 

Me tulemme tästä vieläkin syvemmin vakuutetuksi, kun me ensi luvussa otamme tarkastaaksemme lakien ulkonaista kehityksen kulkua kirkon, esivallan ja käytännössä olevain parlamenttaaristen laitosten suojassa. 

Me olemme edellä nähneet, mitenkä laki sai alkunsa tottumuksista ja tavoista, ja mitenkä se jo heti alussa edusti ihmisrodun säilymiselle tarpeellisten käsitteitten taidokasta sekotusta muotoihin, joita ihmisten taikausko sekä väkevämmän-oikeuden itsekkäät harjottajat kansalle omaksi edukseen tyrkyttivät. Tämän lain kaksinaisuus on määrännyt sen myöhemmän kehityksen poliitisten järjestöjen kasvamisen mukana. Samalla kuin yhteiskunnallisten tapain ydin, sellaisena kuin se laissa ilmenee, on aikain kuluessa ainoastaan hiukkasen ja asteittain muodostunut, on tuo toinen puoli laajasti kasvanut niihin suuntiin, mihin vallassaolevain luokka-edut ovat kulloinkin viitanneet, mutta niitten kansanluokkain turmioksi, joita ne sortavat. Aika ajottain ovat nämä hallitsevat luokat kyllä antaneet itseltään pusertaa jonkun lain, joka on edustanut tahi ollut edustavinaan sorrettujen etuja. Mutta silloinen laki onkin silloin vaan kumonnut jonkun edellisen hallitsevaa luokkaa varten säädetyn lain. Paraita lakeja ovat ne , sanoo Buckle, jotka kumoovat edelliset lait. Mutta mitä hirvittäviä ponnistuksia onkaan tarvittu, mitä verivirtoja onkaan vuodatettu joka kerta, kun on ollut kysymys jonkun tällaisen kansaa kahleissa pitävän perustuslain kumoomisesta. Ennen kuin Ranska saattoi hävittää orjuuden ja feodalisten oikeuksien jäljet, kukistaa kuninkaallisen hovin mahdin, täytyi sen käydä nelivuotisen vallankumousen ja kaksikymmenen vuotisen sodan läpi. Vuosikymmenien kamppailut ovat välttämättömiä yhtä ainoatakaan niistä vääristä laeista poistamaan, mitä me olemme menneisyydestä oppineet ja silloinkaan ne tuskin katoavat jäljettömiin muutoin kuin vallankumouksen kautta. 

Pääoman mooseksenkirjat ovat sosialistit jo kirjoittaneet moninkertaisesti. He ovat kuvailleet, miten ne on syntyneet sodasta ja ryöstöstä, orjuudesta ja sorrosta, uudenajan petollisuudesta ja riistämisestä. He ovat osottaneet, miten pääomaa edelleen ylläpidetään työläisten verellä, ja miten se vähitellen on vallannut koko maailman. Sama tarina, joka jo tunnetaan Mooseksen kirjain synnystä ja laista, on uudistumassa. Niin kuin tavallista, on yleinen kansan tajunta jo ehtinyt kirjanoppineitten edelle. Se on jo rakentanut tämän kehityskauden viisaustieteen ja kiirehtii jo pystyttämään korkeimpia rajapyykkejänsä. 

Laki ryöstön, orjuuden ja riiston tulosten suojelijana on seurannut tasakynnessä kapitalismin kanssa; kaksois-veljenä ja sisarena, ovat yhdistyneet käsikädessä, auttaen toinen toistaan ihmiskunnan kärsimysten ylläpitämisessä. Kaikissa Europan maissa on niillä jotenkin sama historia. Se eroaa vaan erikoiskohdissa; pääasiat ovat ihan samallaiset. Se, joka vilkasee lain kehitykseen Saksassa ja Ranskassa, tuntee silloin jo sen pääasialliset piirteet, sen tärkeimmät kehitysasteet melkein kaikissa Europan maissa. 

Ensiasteillaan oli laki kansallinen sopimus. Tätä sopimusta olivat tekemässä sotaväen legionat ja kansa Mars-kentällä*; saman kehityskauden jäännös on todella myöskin May-kentän nimellä Sweitsin alkuperäisimmissä kantoneissa, huolimatta siitä muutoksesta, mitä niihin on myöhemmin sivistys aikaan saanut. Totta on, ettei tätä sopimusta aina hyväksytty vapaaehtoisesti. Sinä aikanakin rikkaat ja väkevät tunkivat tahtonsa muille. Mutta joka tapauksessa heidän vallanhimollansa oli vastuksensa kansan paljoudessa, ja tämä antoi puolestaan mahtavain yksityisten usein tuntea voimaansa. 

Mutta kun kirkko yhdeltä ja aatelisto toiselta puolen onnistuivat orjuuttamaan kansan, siirtyi lain säädäntö-oikeus pois koko kansan käsistä ja siirtyi etuoikeutettujen ryhmien huostaan. Sen mukaan kuin kirkon varallisuus lisääntyi, laajenti se myöskin valtaansa; se sekaantui yhä enemmän ihmisten yksityis-elämään, ja sielujen pelastuksen tekosyyllä se valtasi orjiensa työvoimatkin valtaansa, kokosi varoja kaikilta kansaluokilta, lisäsi lainsäädäntö-valtaansa ja kasvatti rangaistuksia rikastuttaen itseään samassa suhteessa kuin rikoksetkin lisääntyivät, sakkorahain tulviessa sen kirstuihin. Laeilla ei ollut enää mitään yhteyttä kansan etujen kanssa. Niitten lienee uskottukin tulevan pikemmin jostain uskonnollisten hurjistelijain neuvostosta kuin lainsäätäjäin pöydän äärestä, huomauttaa muuan Ranskan lakihistorioitsija. 

Siinä määrin, kun parooni taasen levittää valtaansa työväestön yli maaseudulla ja ammattilaiskaupungeissa, tulivat he myöskin lainsäätäjiksi ja tuomareiksi. Ne harvat lakijäännökset, mitkä meillä ovat tallella kymmenenneltä vuosisadalta, ovat pelkkiä sopimuksia, joilla järjestetään palvelusväen suhteita, työväen lakimääräisiä töitä ja orjain sekä vasallien maksuvelvollisuuksia. Sen aikakauden lainsäätäjinä oli kourallinen rosvoja, järjestyneenä ryöstämään kansaa, joka alkoi päivä päivältä tulla yhä rauhallisemmaksi sen mukaan kuin se vakaantui maanviljelykseen. Nämä rosvot käyttivät hyväkseen kansan perinnäistä oikeustajuntaa, he esiintyivät mahtaillen oikeuden vartioina, muodostivat sen tulkitsemisesta itselleen tulolähteen ja muovasivat lakeja mieleisikseen suojellakseen valtansa pysyväksi. 

Myöhemmin nämä lait juristien kokoamina ja järjestäminä ovat olleet uuden ajan lakikirjain perustuksena. Olisiko meidän nyt puhuttava kunnioituksella näistä paroonien ja pappien laeista? Ensimmäinen vallankumous, kaupunkien kapina, onnistui hävittämään ainoastaan osan näistä laeista; vapaaksi päässeitten kaupunkien lait ovat enimmäksi osaksi pelkkiä tuloksia siitä, että porvarien ja pappien valta suostui kompromissiin vapaitten kaupunkikuntain kanssa. Mutta mikä eroitus niitten lakien ja meillä nykyisin voimassa-olevien välillä! Ei kaupunki sitoutunut vangitsemaan ja tappamaan kansalaisia valtion puolesta; se tyytyi karkottamaan jokaisen, joka ryhtyi salaliittoon kaupungin vihollisten kanssa, ja hajotti hänen talonsa maan tasalle. Se tyytyi määräämään sakkoja nk. rikoksista ja huonosta käytöksestä , voipipa kahdennentoista vuosisadan kaupungeissa havaita senkin jo unohtuneen periaatteen, että koko yhteiskunta tunnustaa olevansa vastuunalainen kaikkien jäseniensä huonosta käytöksestä. Yhteiskunnat siihen aikaan pitivät rikoksia satunnaisina onnettomuuksina, joka käsitys on aivan yleinen vielä nykyaikana Venäjän talonpoikain keskuudessa. He eivät siitäsyystä hyväksyneet sitä oppia persoonallisesta kostosta, mitä kirkko raamattunsa mukaan saarnaa, vaan olivat sitä mieltä, että syyllisyys jokaisesta rikoksesta koituu viime kädessä aina takasin yhteiskuntaan itseensä. Byzantilainen kirkko, joka toi Länteen itämaisen despotismin terästetyt julmuudet, sai käyttää kaiken mahtinsa, ennen kuin Gaulien ja Germaanien elämäntapoihin saatiin sulatetuksi kuoleman rangaistus ja ne kauheat rääkkäykset, joita sittemmin ruvettiin käyttämään rikoksellisiksi luultuja vastaan. Aivan samalla tavalla tarvittiin koko Roomalainen oikeus , keisarillisen Rooman tapainturmeluksen hedelmä, vaikuttamaan, ennen kuin käsite ehdottomasta maan omistuksesta saatiin istutetuiksi Lännen kansoihin ja kumotuksi luonnon tilassa olevain kansain käsitys yhteisomistuksesta. 

Me tiedämme, että kaupungit eivät kyenneet säilyttämään alkuperäistä vapauttaan. Sisäisissä riidoissaan rikkaitten ja köyhien välillä, porvarien ja maa-orjain välillä, ne pian kukistuivat kuninkuuden armoille. Ja sen mukaan kuin kuninkuus sai raikasta voimaa, siirtyi lainsäädäntö-oikeuskin yhä enemmän hovilais-koplan käsiin. Kansaan käännyttiin ainoastaan silloin, kun tarvittiin sen hyväksymistä kuninkaan vaatimille veroille. Parlamentti kokoontui parin vuosisadan väliaikain jälkeen hovin mielivallan tahi oikkujen mukaan; ylimääräiset neuvostot , aateliston ja ministeristön kokoukset, jotka tuskin ottivat kuuleviin korviin kuninkaan alamaisten vastustuksia , ne ne olivat Ranskan lainsäätäjiä. Myöhemmin, kun kaikki valta on koottu yhden miehen käsiin, joka saattaa sanoa: valtio olen minä! kyhätään kuninkaalliset käskykirjeet (ediktit) prinssin salaisissa neuvostoissa erään ministerin tahi heikkomielisen kuninkaan mielijohteiden mukaan; ja alamaisten on pakko totella kuoleman rangaistuksen uhalla. Kaikki oikeudelliset vakuudet ovat poistetut; koko kansa on kuninkuuden ja hänen kätyriensä orjalaumana. Tältä ajalta ovat nuo kauheat rangaistusmääräykset, jotka pyörryttävät kun niitä vaan ajatteleekin: rääkkäyspyörä ja pölkky, elävältä nylkeminen ja muut samallaiset kauhut, munkkien ja mielipuolien sairaloisen kekseliäisyyden tuotteita, miesten, jotka nauttivat tuomittujen rikoksellisten kärsimyksistä. 

Suuri vallankumous ryhtyi hävittämään tätä lakirakennusta, joka on meille tullut feodaalilaitokselta ja kuninkuudelta perinnöksi. Mutta saatuaan muutamia osia tästä vanhasta rakennuksesta kukistetuksi luovutti Vallankumous lainsäädännön porvaristolle, joka taasen puolestaan alkoi uutta lakipytinkiä pystyttää yllä pitääkseen nyt keskiluokan valtaa kansan laajain kerrosten kustannuksella. Heidän parlamenttinsa tekee nyt lakeja oikealla ja vasemmalla ja vuorten korkuiset kasat lakeja kasaantuu päällekkäin. Mutta mitä ovat nämä lait pohjaltaan? 

Suurin osa tarkottaa vaan yhtä asiata: yksityisomaisuuden so. niitten rikkauksien suojelemista, jotka yksityiset ihmiset ovat anastaneet toisilta ihmisiltä. Useinpain lakien tarkotuksena on avata vereksiä aloja ahnaalle pääomalle ja antaa pyhityksensä niille uusille muodoille, joihin ahneus nyt pukeutuu sen mukaan kuin pääoma ehtii niellä yksityisyritteliäisyyden eri haaroja: rautatiet, sähkölennättimet, sähkövalot, kemialliset teollisuus haarat, ihmisten ajatusten ilmaukset, kirjallisuudessa ja taiteessa jne. 

Muitten lakien tarkotus on ihan sama. Ne ovat olemassa yksinomaan pitääkseen käynnissä hallituskoneistoa, jonka tehtävänä on taata pääomalle edelleen omistusoikeus ja anastusoikeus tähän asti luotuun omaisuuteen. Hallitus, poliisi, armeija, yleinen koululaitos, raha-asiat, kaikki palvelevat yhtä Jumalaa: pääomaa; kaikilla on yksi ainoa päämäärä: auttaa, mikäli mahdollista, kapitalistia anastamaan työmieheltä tämän työn tuloksia. 

Käytäköön huolellisesti läpi kaikki viimeisten 80 vuoden aikana säädetyt lait, niin ei voida niistä löytää mitään muuta. Sillä persoonan suojeleminen, jota edelleen väitetään lain varsinaiseksi tarkotukseksi, saa nykyajan lakien mukaan hyvin vähäpätöisen sijan, sillä nykyisissä oloissa alkavat melkein kokonaan kadota sellaiset rikokset yksityisiä henkilöitä kohtaan, joitten motiivina on pelkkä viha ja raakuus. Jos joku nykyaikana murhataan, niin se tapahtuu rahojen takia; harvoin persoonallisen koston tarkotuksessa. Mutta jos tämä rikosten ja häiriöitten laji onkin yhäti vähenemässä, ei me siitä olla kiitollisuuden velassa lainsäädännölle. Ihmisyyden nousu meidän yhteiskunnassamme on siihen syynä, meidän yhteiskunnalliset elämäntapamme enemmän kuin lakiemme vaikutus. Kumottakoon huomenna kaikki ne lait, jotka tarkottavat kansalaisten persoonallista suojelusta ja keskeytettäköön huomenna kaikki oikeudenkäynnit, jotka koskevat henkilökohtaista loukkaamista, niin varmasti eivät persoonallisen koston ja raakuuden aiheuttamat rikokset tule vähääkään lisääntymään. 

Tähän kenties vastataan, että viimeisten 50 vuoden kuluessa on säädetty koko joukko vapaamielisiä lakeja. Mutta jos nämä lait asetetaan tarkan tutkimuksen alaisiksi, niin tullaan huomaamaan, että koko tämä vapaamielinen lainsäädäntö on ollut edellisten vuosisatain barbarismin meille perinnöksi jättämäin lakien kumoamista. Jokainen vapaamielinen laki, jokainen radikaaliohjelma voidaan muutamin sanoin sanoa tarkottavan sellaisten lakien hävittämistä, jotka ovat tulleet kiusallisiksi keskiluokalle itselleen, ja palaamista niihin yleisiin kansalaisoikeuksiin, joita kaikki kaupunkilaiset nauttivat 12. vuosisadalla. Kuoleman rangaistusten poistaminen, jury-oikeus kaikissa rikosjutuissa (12. vuosisadalla oli vapaamielisempi jury), hallintovirkamiesten valitseminen, virkamiesten asettaminen yleisen rikoslain alaiseksi, seisovain armeijain poistaminen, vapaa koulutus ja kaikki muu, mitä on pidetty uudenajan vapaamielisyyden keksintöinä, on vaan palaamista vapauksiin, jotka olivat käytännössä ennen kuin kirkko ja kuningas olivat panneet koko yhteiskuntaelämän rautoihin. 

Ahneuden suojeleminen suoranaisesti omistusoikeuden kautta ja välillisesti valtion pystyssäpitämisen kautta on nykyajan lakikirjain ja raskaita kuluja tuottavan lainsäädäntö-koneiston varsinaisena henkenä ja ulkonaisena sisältönä. Mutta aika on jo lakata tyytymästä pelkkiin korulauseisiin; meidän on opittava ymmärtämään niitten todellista merkitystä. Laki, joka usein ilmestyessään esiintyy yhteiskunnan olemassa-ololle tarpeellisten tapojen yhdistelmänä, on nyt ilmeisesti pelkkä välikappale siihen, että riistämisjärjestelmä säilyisi edelleen ja rikkaat joutenolijat saisivat edelleen hallita työtätekeviä kansankerroksia. Nykyaikana on lain valistava merkitys pelkkää luulottelua; sillä on vaan yksi tarkotus: riistämisen suojeleminen. 

Tätä opettaa meille historia lain kehitystä tutkiessamme. Historiako siis vaatisi meitä kunnioittamaan lakia? Ei millään tavalla. Ei sillä ole sen suurempi oikeus kunnioitukseen kuin pääomallakaan, ryöstön hedelmällä; ja tämän vuosisadan vallankumouksellisten ensi velvollisuutena tulee olemaan kaikkien voimassaolevien lakien, niin kuin kiinnekirjojenkin polttaminen roviolla. 

Näitten miljoonien lakien, jotka ovat olemassa ihmiskunnan elämän järjestämistä varten, näyttää tutkimus jakautuvan neljään pää-ryhmään; ne tarkottavat a) omaisuuden b) persoonain c) hallituksen suojelemista. Ja kutakin näitä kolmea ryhmää lähemmin tarkastaessamme, tulemme aina samaan loogilliseen ja välttämättömään loppupäätökseen: lain hyödyttömyyteen ja vahingollisuuteen. 

Sosialistit tietävät, mitä tarkotetaan omaisuuden suojelemisella. Omaisuuslait eivät ole sitä varten, että ne takaisivat yksityiselle tahi yhteiskunnalle oikeuden nauttia heidän työnsä tulokset. Päinvastoin ne ovat sitä varten, että tuottaja menettäisi osan siitä, mitä hän on luonut ja että eräät toiset ihmiset saisivat turvallisesti nauttia sen osan tuotteista, jonka he ovat varastaneet joko tuottajalta tahi koko yhteiskunnalta. Kun laki esim. takaa hra Sille tahi Sille omistusoikeuden taloonsa, niin ei se takaa hänelle omistusoikeutta taloon, jonka hän on itseään varten rakentanut eikä rakennukseen, jonka hän on joittenkuitten ystäviensä avulla pystyttänyt. Siinä tapauksessa ei kukaan olisi hänen oikeuttaan taloon kieltänytkään; laki olisi siis ollut tarpeeton. Laki päinvastoin vahvistaa hänen oikeutensa taloon, joka ei ole hänen työnsä tulos; ensiksikin siitä syystä, että toiset rakensivat sen, eikä hän maksanut heille koko heidän työnsä arvoa, ja toiseksi siitä syystä, että tämä talo edustaa yhteiskunnallista arvoa, jota hän yksinään ei olisi voinut aikaan saada. Laki takaa hänelle oikeuden sellaiseen, mikä kuuluu yleensä jokaiselle eikä erityisesti kellekään. Sama talo rakennettuna keskelle Siperiaa ei olisi saman arvoinen kun se on suuren kaupungin keskellä ja, niin kuin me tiedämme, on se arvo tulos ehkä jo viidenkymmenen ihmis-sukupolven työstä, jotka ihmiset ovat rakentaneet, somentaneet sen, varustaneet sen vesijohdolla ja kaasulla, kauneilla kävelyteillä, opistoilla, teattereilla, rautateillä ja ajoteillä kaikkiin suuntiin. Vakuutaessaan hra Sille tahi Sille omistusoikeuden johonkin erikoiseen taloon Pariisissa tahi Lontoossa, laki siis oikeudettomasti anastaa hänelle erään osan ihmiskunnan työn yleisestä tuloksesta. Juuri sen takia että tämä anastus ja kaikki muut samanluontaiset omistuksen muodot ovat huutavaa vääryyttä, tarvitaan kokonainen arsenaali lakeja ja armeija sotilaita, poliisia ja tuomareita suojelemaan sitä ihmiskunnan perinnäistä tunnollisuutta ja oikeustajuntaa vastaan. Puolet meidän laeistamme, kaikkien maitten siviililait eivät tarkoita mitään muuta, kuin tätä monopoolia muutamain yksityisten hyödyksi koko ihmiskuntaa vastaan. Kolmeneljättä osaa kaikista oikeusistuinten päätöksistä eivät ole mitään muuta kuin monopolistien riitoja: kaksi rosvoa tappelevat saaliista. Ja sangen useat rikoslaitkin tarkottavat samaa, sillä niitten varsinaisena sisältönä on työmiehen pitäminen turvattomuuden tilassa työnantajaan verraten ja siten riistämisen suojaaminen. Mutta missä ovat ne lait, jotka takaavat työntekijälle hänen työnsä tuloksen? Sellaisia lakeja ei löydy laisinkaan; ei edes sellaisia, jotka tätä yrittäisivätkään. Se on niin yksinkertaista ja luonnollista, niin lähellä ihmis-sukukunnan tottumuksia ja tapoja, ettei laki ole hetkeksikään kiinnittänyt siihen huomiotaan. Avonainen rosvous miekka kädessä ei ole meidän aikamme ilmiö. Eihän kukaan työmies tule toiselta vaatimaan tämän työn hedelmiä. Jos heidän keskensä siitä riitaa syntyy, niin he kutsuvat kokoon +kolmannen riitaa ratkasemaan, lakiin vetoamatta. Ainoa, joka anastaa toiselta, mitä tämä toinen on työllänsä tuottanut, on kiinteimistön omistaja, joka aina on valmiina ottamaan itselleen suurimman kimpaleen. Mitä ihmiskuntaan yleensä tulee, kunnioitetaan kaikkialla työntekijän oikeutta nauttimaan, mitä hän on työllänsä luonut, ilman minkään erikoisen lain pakotusta. Koska kaikki omaisuutta koskevat lait, jotka muodostavat paksuja lakiteoksia ja ovat meidän lakimiestemme ihailuesineitä, eivät tarkota mitään muuta, kuin eräitten monopolistien suojelua väärässä toisten työn hedelmäin jahdissa, ei ole myöskään mitään syytä niitten olemassa-oloon, ja Vallankumouksen suurena päivänä aikovat sosiaaliset vallankumoukselliset tinkimättä hävittää ne kaikki. Tosiaan kokkovalkea olisi täydelleen oikeudentunnon mukaisesti tehtävä kaikista laeista, jotka sisältävät niin sanottua omaisuuden oikeuksia , kaikista kiinnekirjoista, rekistereistä ja sanalla sanoen, kaikista mikä jossakin muodossa on tekemisissä sen käsitteen kanssa, jota piakkoin tullaan pitämään tahrapilkkuna ihmiskunnan historiassa, yhtä nöyryyttävänä kuin menneitten aikain orjuus. 

Ne havainnot, mitä me olemme tehneet omistusasiata koskevista laeista, koskevat myöskin toiseen ryhmään kuuluvia lakeja, niitä, joitten tehtävänä on hallituksen suojeleminen, nk. perustuslait . Tämäkin ryhmä on kokonainen arsenaali lakeja, asetuksia, määräyksiä, lain selityksiä ja jos mitä muuta, kaikki tarkottaen vastuunalaisen hallituksen eri muotojen säilyttämistä - oli ne sitten eduskunnan tahdon ilmaukksia tahi suoranaisen anastuksen tuloksia - joitten alla ihmiskunta joka tapauksessa tuskailee. Me tiedämme hyvin hyvästi, monarkististen, perustuslaillisten sekä tasavaltalaisten, tarkotuksena on vallassa olevain luokkain - ylimysten, papiston ja rahamiesten - etuoikeuksien suojeleminen ja säiilyttäminen väkivallalla. Runsaasti kolmas osa meidän laeistamme - ja joka maassa on niitä joitakin kymmeniä tuhansia - : verotusta koskevat peruslait, suostunta-verot, ministeristön eri osastot ja niitten eri virat, armeija, poliisi ja kirkko jne. eivät tarkota mitään muuta kuin hallituskoneiston ylläpitoa, paikkaamista ja kehittämistä. Tämä koneisto puolestaan melkein yksinomaan pitää huolta omistavain luokkain etujen suojelemisesta. Tarkasta kaikkia näitä lakeja, pidä silmällä niitä jokapäiväisessä käytännössä, niin helposti huomaat, ettei yksikään niistä ansaitse säilymistä. 

Näistä laeista ei voi olla erimieltä. Ei ainoastaan anarkistit, vaan vallankumoukselliset sosialistitkin ovat siitä yhtä mieltä, että nuo hallitus-järjestön säilytystä koskevat lait kelpaavat vain tuleen heitettäviksi. 

Jääpi jälelle kolmas ryhmä lakeja tarkastettavaksemme, ne, jotka koskevat ihmisten suojelemista sekä rikosten ilmisaamista ja ehkäsemistä. Tämä ryhmä on tärkein kaikista, sillä siihen liittyy eniten etuluuloja; jos, näet, laki nauttii erityistä kunnioitusta, niin on siihen aina syynä usko, että tämä erikoislaki on ehdottomasti välttämätön tukemaan yhteiskunta-järjestystä. Nämä lait ovat kehittyneet noista inhimillisessä yhteiselämässä hyödyllisistä tavoista, vaikka vallanpitäjät ovat nekin sittemmin kääntäneet pyhittämään heidän omistuksiansa. Heimon pään valta-asema, niin kuin rikkaitten perheitten asema kaupungeissa ja kuninkaan koko kansan keskuudessa, riippui alkujaan heidän tuomari-tehtävästään. Ilman hallitusta ihmiset repisivät toinen toisensa kappaleiksi , vakuuttaa porvarillinen puhuja. Kaikkien hallitusten äärimmäinen päämäärä on kahdentoista kunniallisen jurymiehen hankinta jokaista rikoksellista kohti, sanoi Burke. Mutta huolimatta yleiseen vallitsevasta etuluulosta tässä asiassa, on nyt jo aika meidän rohkeasti julistaa tämäkin ryhmä lakeja yhtä arvottomiksi ja vahingollisiksi kuin edellisetkin. 

Ennen kaikkea on meidän muistettava, puhuessamme nk. rikoksista , so. hyökkäyksistä persoonia kohtaan, että kaksi kolmatta osaa ja usein niinkin paljon kuin kolme neljännestä näistä rikoksista ovat seurauksia siitä, että jotkut henkilöt haluavat saada haltuunsa toisten henkilöitten rikkautta. Tämä suunnaton rikosten ryhmä tulee katoamaan sinä päivänä, kun yksityis-omistus lakkaa. Mutta , sanotaan, tuleehan aina löytymään raakalaisia, jotka uhkaavat toisten kansalaisten elämää, jotka tarttuvat veitseen heti kun riita syttyy ja kostavat lievimmänkin loukkauksen murhalla, jollei ole lakeja niitä ehkäsemässä ja rangaistuksia heitä uhkaamassa. Tämä väite uudistuu joka kerta kun yhteiskunnan ratkaisu-oikeus kielletään. 

Kuitenkin on olemassa toisia, jotka ratkasee täydellisesti tämän kysymyksen: rangaistusten ankaruus ei vähennä rikosten lukumäärää. Hirtä, ja, jos tahdot, rääkkää murhaajia; murhien lukumäärä ei alene vähimmässäkään määrässä. Toiselta puolen, poistettakoon kuolemantuomio, eikä murhien luku lisäänny yhtään; päinvastoin vähenee. Tilasto todistaa sen. Mutta jos sato on hyvä, leipä huokeata, ilma kaunis, niin murhien lukumäärä heti alenee. Tämänkin tilasto todistaa. Rikosten lukumäärä aina lisääntyy ja vähenee samassa suhteessa kuin ravintoaineitten hinnatkin ja ilmanlaatu vaihtelevat. Ei niin, että kaikkiin murhiin olisi syynä nälkä. Ei suinkaan! Vaan kun sato on hyvä ja elantotarpeita saadaan kohtuullisilla hinnoilla, ja kun aurinko paistaa, niin ihmiset, mielen keveämpänä ollessa eivät antaudu mustien intohimojen johdettaviksi, eivätkä myöskään vähäpätöisistä syistä syökse veistä lähimäisensä rintaan. 

Eikä siinä kyllä. Onhan tunnettu asia, ettei rangaistuksen pelko ole milloinkaan ehkäissyt ainoatakaan murhaajaa. Se, joka tappaa naapurinsa kostonhalusta tahi kurjuudesta ei harkitse tekonsa seurauksia; ja harvassa on se murhaaja, joka ei olisi ihan varma siitä, että hän välttää rangaistuksen. 

Me emme nyt puhu siitä yhteiskunnasta, jossa jokainen ihminen saapi huolellisen kasvatuksen, jossa kaikkien hänen lahjojensa kehittäminen ja tilaisuus niitten käyttämiseen tulee hänelle tuottamaan niin paljon nautintoja, ettei hän aio niitä omantunnon vaivoilla myrkyttää; me emme puhu tuosta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Tässä meidänkään yhteiskunnassamme nuo surkuteltavat kurjuuden hedelmät suurten kaupunkien vaivaistaloissa silmiemme alla - ei murhien lukumäärä tuule lisääntymään yhdelläkään ainoalla sinä päivänä, jolloin lakataan murhaajia rankaisemasta; ja hyvin luultavaa on, että ne tulevat päinvastoin vähenemään kaikissa niissä tapauksissa, jotka nyt kuuluvat ns. totunnaisten rikosten sarjaan, sellaisten tekemiin, jotka ovat vankiloissa auttamattomasti raaistetuiksi tulleet. 

Meille alituiseen saarnataan lakien suurta hyödyllisyyttä ja rangaistusten siivoavaa vaikutusta, mutta ovatkohan nämä kansan opettajat milloinkaan yrittäneet asettaa rinnakkain vertailtavaksi lakien sekä rangaistusten luuloteltua hyötyä yhdeltä puolen ja näitten rangaistusten alentavaa vaikutusta ihmiskuntaan toiselta puolen? Ajatelkaamme vaan kaikkia niitä alhaisia intohimoja, mitä nuo entisinä aikoina kaupunkiemme kaduilla toimitetut julmat rangaistukset ihmisissä herättivät. Ihminen on julmin eläin maan päällä; ja kuka on herättänyt ja kehittänyt näitä julmia intohimoja, tuntemattomia apinoittenkin joukossa, jollei kuningas, tuomari, pappi, lakiensa turvissa. He määräsivät veristä lihaa reväistäväksi elävästä ihmis-ruumiista, kiehuvaa tervaa kaadettavaksi haavoihin, jäseniä väännettäviksi pois paikoiltaan, luita murskattaviksi ja ihmisiä sahattaviksi kahtia yksinomaan vallassa pysyäkseen. Ajatelkaamme vaan sitä raaistumis-virtausta, minkä on täytynyt tuntua yhteiskunta-elämässä, kun oikeudenpalvelijat tällaisin keinoin ottivat selvää totuudesta ja hallitus maksoi heille palkan käteisessä rahassa, koska he muka olivat olleet avullisina rikoksen ilmisaannissa. Menkäämme vaan vankiloihin ja tutkikaamme, mikä muutos silloin tapahtuu ihmisessä, kun häneltä otetaan pois vapaus ja hänet pannaan lukkojen taakse muitten langenneitten olentojen kanssa, paheeseen ja turmelukseen uponneitten siinä määrin, että se ihan löyhkää meidän vankiloittemme seinistäkin. Muistakaamme, että minkä enemmän näitä vankiloita korjataan, sen inhottavammiksi ne tulevat. Meidän uudenaikaiset kuritus-vankilat ovat sata kertaa kauheampia, kuin keskiajan linnain tornit. Ajatelkaamme lopuksi kuinka turmelevasti ja alentavasti vaikuttaa mieliin se kuuliaisuuden tunne, joka on lain varsinainen ydin; esivalta, jolla on oikeus tuomita, rangaista välittämättä meidän omastatunnostamme tahi ystäviemme kunnioituksesta meitä kohtaan; nuo pyövelit, vanginvartiat ja urkkijat - sanalla sanoen kaikki nuo lain ja esivallan avustajat. Joka kaikkea tätä miettii, hänen täytyy yhtyä niihin, jotka pitävät nykyistä rankasevaa lakia luonnottomuutena, ja sen vaikutus on saatava lakkaamaan. 

Kansat, joilla ei ole poliitisia järjestö-muotoja ja jotka ovat vähemmän turmeltuneita kuin me, ovat täydellisesti ymmärtäneet, että se ihminen, jota sanotaan rikolliseksi, on yksinkertaisesti onneton ihminen; että häntä ei voi parantaa ruoskimalla, kahleisiin heittämällä, tahi tappamalla, vaan yksinomaan veljellisellä huolenpidolla, yhdenvertaisuus-kohtelulla, niillä elämäntavoilla, jotka ovat käytännössä kunniallisten ihmisten keskuudessa. 

Tulevassa vallankumouksessa toivomme siis seuraavanlaisten tunnus-sanain kaikuvan yli muitten: Polttakaa guillotiinit, hävittäkää vankilat, karkottakaa tuomarit, poliisit ja urkkijat! Kohtele veljenäsi sitä ihmistä, jonka hänen intohimonsa johtivat tekemään pahaa lähimäiselleen; estä ennen kaikkea keskiluokkais-joutilaisuuden kurjain hedelmäin näyttelemästä paheitaan viehättävissä väreissä; niin voit olla varma siitä, että ainoastaan harvat rikokset jäävät yhteiskunnan painajaisiksi. 

Rikosten varsinaisia aiheuttajia ovat joutilaisuus, omaisuutta suojelevat, esivaltaa ylläpitävät ja rangaistuksia toimeenpanevat lait sekä esivalta, joka on ottanut asiakseen näitten lakien valmistamisen ja valvomisen. 

Sellaisia lakeja ei tarvita! Sellaisia tuomareita ei tarvita! Vapaus, tasa-arvoisuus ja luonnollinen inhimillinen sopusoinnuntunto ovat ainoat tehokkaat keinot niitä yhteiskuntaelämälle turmiollisia vaistoja vastaan, jotka yhäti keskuudessamme ilmenevät.