Tällaisen yleisönosastojutun X-puolue kirjoittaisi, jos se vain julkaistaisiin. Koska tällaisia kirjoituksia ei yksikään sanomalehti julkaise, X-puolueelle ei jää muita keinoja kuin yrittää saada lehdissä propagandaansa julki pieniin paloihin pilkottuna.  Vapauden ja tasa-arvon aatteita yritetään näin saada menemään "läpi" muun aineiston sivussa. Jonkin verran tässä on onnistuttukin, vaikka tällainen sensuuria vastaan taisteleminen tietysti on turhauttavaa.
 
 

LAKI JA OMATUNTO

Monet tunnetut filosofit ja tiedemiehet Rousseausta alkaen ovat todenneet, että vallanhimo on erottamaton osa ihmisyyttä. Evoluution myötä kehittynyt luontainen kilpailuvietti ja halu vapauteen on saanut vallanhimon muodon, kun ihmiset ovat aloittaneet maanviljelyn ja on syntynyt pysyvää asutusta. Vasta tällöin institutionaalinen valta valtakuntineen, johtajineen, sotilaineen, lakeineen ja veroineen on ollut mahdollinen. Asevarustelu ja sodat ovat tämän kehityksen väistämättömiä seurauksia.

Valveutuneet ajattelijat ovat jo kauan tienneet, että ihmiskunnan voimavarojen käyttäminen sotiin ja toisten tappamiseen ei edusta parasta mahdollista elämää - vaikka on toki sellaisiakin filosofeja (mm. Hegel), joiden mielestä sodat jalostavat kansakuntia. 1700- ja 1800-luvun valistusfilosofit ymmärsivät sotien ja valtataistelun yhteyden ja esittivät siirtymistä itsevaltiudesta tasa-arvoon ja demokratiaan. Historia on myöhemmin osoittanut, että he olivat oikeassa; demokraattiset maat eivät aloita hyökkäyssotia.

Tällä hetkellä demokratiassa vallitsee pysähtyneisyyden tila. Myönteinen kehitys kohti tasa-arvoa ja kansalaisten vapautta on päättynyt, ja kehitys on kääntynyt kuin huomaamatta kohti totalitarismia.

Vallanhimon mekaniikka on sellainen, että eriarvoisuutta syntyy aina ja kaikkialla, missä taistelu tasa-arvon puolesta hetkeksikin unohdetaan. Uskonnon ja omantunnon vapauden ansiosta länsimaiden kansalaiset saavat nykyisin tehdä vapaasti monia asioita, jotka ennen olivat lailla kiellettyjä. Elämä näyttää siis vapaammalta. Todellista vapautumista ei kuitenkaan ole tapahtunut, sillä kirkon paikan moraalin valvojana on ottanut turvallisuus- ja väkivaltakoneisto. Sen ei tarvitse perustella toimiaan uskonnollisilla normeilla tai hyvän ja pahan käsitteillä, vaikka sekin toteuttaa "ylhäältä" tulleita käskyjä. Sille riittää väkivallan oikeutus.

Turvallisuuskoneisto ulottaa lokeronsa ihmiselämän kaikille alueille, eikä se tunne käsitettä yksityiselämä. Turvallisuudesta on tehty ihmiskunnan uusi uskonto, ja tämän uskonnon nimissä poliisiviranomaiset saavat käyttää rajatonta valtaa kansalaisia kohtaan. Lukematon määrä uusia kieltoja ja pakkoja säädetään vuosittain, ja ihmisen vapauden piiri kapenee koko ajan. Ihmisten vapaus muuttuu turvallisuusviranomaisten vallaksi. Emme ole menossa kohti poliisivaltiota - elämme jo siinä.

Länsimaissa toteutuneen uskonnon- ja omantunnonvapauden isänä pidetty John Stuart Mill kirjoitti vuonna 1867 teoksessaan "Vapaudesta", että yhteiskunnalla ei ole oikeutta puuttua yksittäisen jäsenensä asioihin muutoin kuin puolustaessaan itseään. Yksilön kuviteltu oma turvallisuus ja hyvinvointi ei riitä perusteeksi pakkokeinojen käytölle häntä kohtaan. Myös tunnettu filosofi Immanuel Kant esitti saman suuntaisia ajatuksia. Hänen mielestään kansalaisten kohteleminen omaa harkintaa vailla olevina holhottavina lapsina on pahinta despotismia, mihin hallitsija voi syyllistyä.

John Stuart Millin ajatukset uskonnon- ja sananvapaudesta otettiin innokkaasti vastaan, ja niiden jäljet näkyvät Suomenkin perustuslaissa. Millin "vapauskäsitykset" haluttiin kuitenkin unohtaa, sillä ne olivat kiusallisia vallanpitäjille. Lainsäädäntö tosin oli muutenkin pitkään rakennettu sen periaatteen mukaan, että kansalaisten yksityisasiat jätetään lakien ulkopuolelle, ja heidän tekoihinsa puututaan vain silloin, kun niillä on vaikutusta muiden elämään.

Viime vuosikymmeninä tilanne on muuttunut dramaattisesti. Nykyiset lainsäätäjät kehittelevät täysin estotta yksityiselämään ulottuvia pakkoja ja kieltoja, jotka vähentävät kansalaisten vapautta ja lisäävät viranomaisten valtaa. Lakeja on niin paljon, että kukaan ei enää pysty elämään täysin niiden mukaan, vaikka haluaisikin. Kiihkomielinen lakitehtailu on hämärtänyt hyvän ja pahan rajat. Nykyisin kaikki mikä ei ole lailla kiellettyä, on hyvää, eikä mikään minkä laki sallii, ole pahaa. Työstä kotiin palaava "lappuliisa" voi saada omantunnonvaivoja siksi, että on kävellyt päin punaista - mutta ei siksi, että on koko päivän aiheuttanut kärsimystä lähimmäisilleen.

Ei ole olemassa mitään yleismaailmallista ylituomaria, joka ratkaisisi, missä kulkevat sallitun ja kielletyn rajat. Rajat on aina ratkaistu pelkästään väkivallan avulla. Demokratia ja diktatuuri tarvitsevat kumpikin väkivaltakoneiston säilyäkseen. Olipa järjestelmä mikä tahansa, sen puolustaminen on hyvää ja sen kumoamiseen tähtäävä toiminta pahaa siihen saakka, kunnes järjestelmä on kumottu. Sen jälkeen arvot muuttuvat päinvastaisiksi.

Jos halutaan jonkin päämäärän toteutuvan, on epäloogista käyttää välineitä, jotka etäännyttävät tuosta päämäärästä - ja yhtä epäloogista käyttää välineitä, jotka vievät tuohon päämäärään, jos ei halutakaan sen toteutuvan. Nykypäivän yhteiskunnat ja niiden asukkaat ovat tällä tavoin epäloogisia. Yhteisesti julistettu ylevä tavoite, tasa-arvo, ei toteudu, koska välineet edistävät epätasa-arvoa, ja koska kaikki eivät todellisuudessa haluakaan tasa-arvon toteutuvan.

Jokainen laki, jolla John Stuart Millin tarkoittamalla tavalla puututaan yksittäisen kansalaisen elämään muutoin kuin itsepuolustustarkoituksessa, edistää epätasa-arvoa. On täysin yhdentekevää, onko tuon lain säätänyt yksittäinen diktaattori vai onko siitä päättänyt kansalaisten enemmistö kansanäänestyksellä. Jos pitäydytään tasa-arvossa, enemmistöllä ei ole oikeutta pakottaa vähemmistöä sen enempää kuin vähemmistölläkään olisi oikeus pakottaa enemmistöä. Enemmistö voi lakeja säätämällä puolustautua vähemmistöjä vastaan ja torjua tällä tavoin rikokset ja vähemmistöjen ylivallan. Jos lakien säätäminen menee tätä pitemmälle, se on tasa-arvon vastaista enemmistön diktatuuria.

Nykyiset lainsäätäjät katsovat, että heitä eivät sido mitkään filosofien määrittelemät tasa-arvon tai vapauden periaatteet, vaan heillä on kansan antama ja väkivaltakoneiston tukema jumalallinen oikeus säätää millaisia lakeja tahansa. Heidän taustallaan myhäilevät tyytyväisinä todelliset vallankäyttäjät eli poliisi ja muut turvallisuusviranomaiset, sillä jokainen uusi pakkomääräys antaa viranomaisille yhden syyn lisää käyttää kontrolli- ja rangaistusvaltaa kansalaisia kohtaan. Jokainen tasa-arvon vastainen laki merkitsee paitsi (edustuksellisen) enemmistön diktatuurin syvenemistä myös suoraa vallansiirtoa kansalaisilta poliisille.

Nykyistä järjestelmää eli enemmistön ja väkivaltakoneiston ylläpitämää rajatonta pakkoa ei voida perustella millään moraalilla. Sen ainoa perustelu on monopolisoitu väkivalta. Valtion nimissä harjoitettu väkivalta ja alistaminen on jo saanut sellaiset mittasuhteet ja niin räikeitä muotoja, että ei ole moraalisesti tuomittavaa edes se, jos yksittäinen kansalainen itse turvautuu väkivaltaan puolustautuessaan vapauttaan loukanneita valtion laitoksia vastaan.

Väkivalta luo väkivaltaa. Siksi arvostetuimmat moraalifilosofit ovat neuvoneet panemaan miekan tuppeen ja kääntämään viholliselle toisen posken. Se ei tarkoita samaa kuin pahan hyväksyminen. Alistamista ja vallankeskittymistä voi vastustaa väkivallattomastikin jättämällä noudattamatta epätasa-arvoisia lakeja. Ei ole häpeällistä toimia kuten Sokrates, Jeesus, Gandhi, Galilei ja Martin Luther King. Hekin asettivat omantuntonsa lakipykälien edelle - ja saivat rangaistuksen.

Ihmiskuntaa eivät vie eteenpäin lakien noudattajat vaan niiden rikkojat.
 

X-puolueen pääsivulle                  X-Puolueen arkistosivulle