(huom: säästät selailuaikaasi, jos tulostat tämän tekstin  A4: 11-12s)
 
 

X-puolueen arkistosivulle

X-info    X-puolueen kommentteja
 

John Stuart Millin käsityksiä vapaudesta

Vuonna 1859 ilmestyneessä teoksessaan "Vapaudesta" kuuluisa englantilainen filosofi John Stuart Mill (1806-1873) pyrkii määrittelemään "sen vallan luonnetta ja rajoja, jota yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen yli". Hänen mielestään tätä asiaa on käsitelty harvoin eikä siitä ole juuri koskaan yleiseltä kannalta keskusteltu. Kuitenkin hän uskoo, että se pian kehittyy "tunnustetuksi tulevan ajan elinkysymykseksi".

John Stuart Mill pitää taistelua vapauden ja vallan välillä asiana, joka jo ammoisista ajoista lähtien on hajottanut ihmiskunnan osiin, ja joka esiintyy merkittävänä piirteenä jo Kreikan ja Rooman historiassa. Millin käsityksen mukaan varhaisina aikoina vapaudella ymmärrettiin suojelusta hallitsijan mielivaltaa vastaan; hallitsijathan eivät olleet saavuttaneet asemaansa hallittujen suostumuksella vaan perinnön tai vallananastamisen kautta. Hallitsijaa pidettiin välttämättömänä pahana; petona, joka raatelee kansaa, mutta pitää kuitenkin kurissa muut pienemmät pedot.

Pääpetoa eli hallitsijaa vastaan ryhdyttiin puolustautumaan saamalla tunnustetuksi muutamia valtiollisia vapauksia tai oikeuksia, joita rikkomalla hallitsijan katsottiin oikeuttavan alamaisensa kapinaan. Myöhempinä aikoina hallitsijalta ryhdyttiin vaatimaan jonkinlainen yhteiskuntaa edustavan virkamieskunnan hyväksyntä tärkeimmille toimilleen.

Vapauden aatteiden vahvistuessa 1700- ja 1800 luvulla itsevaltaiset hallitsijat yksi toisensa jälkeen menettivät asemiaan. Tilalle syntyi demokraattisia järjestelmiä, joissa kansa sai valita vaaleilla hallitsijansa. Tällöin alettiin kuvitella, että hallitsijoita vastaan ei enää tarvitse suojautua, sillä hallitsijathan ovat sama kuin kansa. Eikä kansa voi sortaa itseään.

John Stuart Mill haluaa varoittaa, että kansanvallassakin piilee sorron mahdollisuus. Hänen mielestään "kansan tahto merkitsee käytännössä väestön enemmistön toimeliaimman osan tahtoa". "Kansa saattaa näin muodoin haluta sortaa jotakin osaansa ja varokeinot ovat yhtä välttämättömät tätä kuin mitä tahansa muuta vallan väärinkäyttöä vastaan". Se, että hallitsijat ovat vaalien kautta tilivelvollisia valitsijoilleen, ei Millin mukaan muuta tätä tosiasiaa miksikään.

Enemmistön tyrannian uhka ilmenee Millin mielestä muillakin aloilla kuin politiikassa ja valtiollisessa elämässä. Yleisen mielipiteellä on hänen mielestään taipumus kahlehtia edistystä ja estää muodostumasta yksilöitä, jotka eivät sovi yhteiseen muottiin. Yleinen mielipide tyrkyttää helposti omia käsityksiään elinohjeeksi niille, jotka niistä poikkeavat. On kuitenkin olemassa raja, missä määrin yleinen mielipide saa sekaantua yksilön vapauteen, ja tämän rajan Mill haluaa tuoda julki.

Millillä näyttää olevan käsitys siitä, että vapaus ja valta ovat riippuvaisia toisistaan. Hän nimittäin esittää, että "kaikki, mistä ihmisen oleminen saa arvonsa, vaatii muiden ihmisten vapauden pakollista rajoittamista". Ihmisellä ei siis voi olla vapautta, jos muut ihmiset eivät suostu luopumaan osasta omaa vapauttaan.

Ne säännöt, joita ihmisten keskuudessa on, näyttävät heistä itsestään selviltä ja oikeutetuilta.

Tätä yleistä "hairahdusta" Mill pitää osoituksena "tottumuksen taikavoimasta". Ihmiset ovat tottuneet siihen, miten asiat ovat, eivätkä he sen vuoksi kykene näkemään epäkohtia. Jokaisen ihmisen mielessä on tunne, "että kaikkien tulisi toimia niin kuin hän ja ne, joiden kanssa hän on yhtä mieltä". Mill kirjoittaa, että ihmisen mielipiteitä ohjaavat järki, ennakkoluulot, taikausko, yhteiskunnalliset (tai yhteiskunnanvastaiset) taipumukset, kateus, epäluulo, ylpeys, halveksiminen sekä omat toiveet ja oman edun tavoittelu. Hän on myös sitä mieltä, että "missä tahansa on olemassa hallitseva luokka, lähtee melkoinen osa maan siveellisyyskäsitteistä sen luokkaeduista ja sen paremmuudenkuvitelmista".

Lueteltuaan joitakin yleisiä periaatteita aina hallitsevan luokan paremmuudentunteesta hallittujen orjamaiseen alamaisuuteen Mill tiivistää lakien synnyn seuraavasti: "Yhteiskunnan tai jonkun sen mahtavan osan taipumukset tai vastenmielisyyden osoitukset ovat siis käytännössä pääasiallisesti määrittäneet ne ohjeet, joita kaikkien tulee noudattaa lain ja yleisen mielipiteen rangaistuksen uhalla."

Ensimmäisiä asioita, joissa yleisestä mielipiteestä poikkeavaa ajattelua on alettu hyväksyä, on uskonto. Mill olettaa tämän suvaitsevaisuuden lähteneen pelkästään siitä, että kun yksikään kirkkokunta ei ole saavuttanut ehdotonta enemmistöä ja määräysvaltaa uskonnollisissa asioissa, on ollut kaikkien edun mukaista, että ehdottoman yksimielisyyden vaatimuksessa on joustettu. Ihmisten pohjimmaista suvaitsemattomuutta tämä ei ole kuitenkaan mihinkään poistanut, ja uskonnollinen vapaus onkin edennyt parhaiten siellä, missä uskonnollinen välinpitämättömyys on saavuttanut jalansijaa. "Kaikkialla, missä enemmistön usko vielä on todellinen ja elävä, se on tuskin lainkaan vähentänyt kuuliaisuuden vaatimuksiaan", Mill toteaa.

Millin mukaan ei ole ollut toistaiseksi olemassa mitään yleisesti tunnustettua periaatetta, minkä mukaan hallituksen sekaantumisoikeutta kansalaisten elämään voitaisiin arvioida. "Jokaisessa erityistapauksessa ihmiset asettuvat puolelle tai toiselle tunteittensa yleisen suunnan mukaan", hän kirjoittaa.
 

Hyvin yksinkertainen periaate

"Tämän kirjan tarkoituksena on esittää hyvin yksinkertainen periaate, joka ehdottoman oikeudenmukaisesti säätelisi yhteiskunnan valtaa yksityisen suhteen, olkootpa käytetyt keinot sitten fyysistä voimaa lain rangaistuksen muodossa tai moraalista sitomista yleisen mielipiteen avulla", Mill aloittaa prinsiippinsä esittelyn ja jatkaa: "Tämä periaate on se, että ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tai yleisesti sekaantumaan lähimmäistensä toimintavapauteen, on itsepuolustus. Ainoa päämäärä, jonka saavuttamiseksi voidaan oikeutetusti käyttää valtaa jonkun sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoaan, on tarkoitus estää häntä tuottamasta muille vahinkoa*. Hänen oma fyysinen tai moraalinen etunsa ei ole riittävä syy."

Mill täsmentää prinsiippiään seuraavasti: "Ainoa osa ihmisen käytöksestä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se, joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, hänen vapautensa on ehdoton. Itsensä ylitse, oman ruumiinsa ja sielunsa ylitse ihminen on itsevaltias."

Millin prinsiippi vaikuttaa selvältä ja ehdottomalta. Hän lieventää sitä kuitenkin heti perään muutamilla varauksilla, jotka heijastelevat hänen oman aikansa, oman asemansa, kotimaansa ja yhteiskuntajärjestelmänsä vaatimuksia. Koskemattomuuden piiriin eivät Millin mukaan kuulu paitsi lapset, eivät myöskään sellaiset kansat, joita kokonaisuudessaan voidaan pitää kehittymättöminä ja alaikäisinä. "Despoottinen hallitustapa on barbaareihin nähden oikeutettu", hän toteaa ja ilmaisee siten hyväksyntänsä maansa imperialistiselle siirtomaapolitiikalle. Hän mainitsee myös eräitä tekoja, joihin tavallinen kansalainen voidaan pakottaa - joskin tekemättömyyden tapaauksessa pakkoa tulee käyttää varovaisemmin kuin tekoihin puututtaessa. Tällaisia pakkoon oikeuttavia asioita ovat mm. todistaminen oikeudessa, lähimmäisen hengen pelastaminen ja maanpuolustukseen osallistuminen.

Vapauden prinsiipin ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten ristiriita on oikeastaan näkyvissä pitkin matkaa Millin kirjassa. Hän perustelee prinsiippiään monin tavoin kirjansa sivuilla, mutta pehmentää sitä kuitenkin välillä "despoottinen hallitustapa on oikeutettu" –tyyppisillä varaumilla. Nykypäivän lukijan on osattava lukea Millin tekstiä myös rivien väleistä ja pidettävä mielessä, että sananvapauden tila ei ollut 1800-luvun englantilaisessa yhteiskunnassa sama, mikä se on nykyisin – muutenhan Millin ei olisi tarvinnut julistaa mielipiteen ja sanomisen vapautta.

Vaikka Mill joutuukin ajan hengessä antamaan jonkin verran periksi yksilön koskemattomuuden vaatimuksestaan, hän esittää kirjansa ensimmäisen kappaleen lopussa huolestumisensa kehityksestä, joka näyttää johtavan yhä tiukkenevaan kansalaisten kontrolliin. Hän kirjoittaa: "Yksityisten ajattelijoiden mielipiteistä erillään maailmassa on laajalle levinnyt taipumus sopimattomasti ulottaa yhteiskunnan valta yksityisten yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön avulla; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan indiivin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi." Millin mielestä tätä hallitsijoissa ja kansalaisissa ilmenevää halua "tyrkyttää omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muiden käytöksen ohjeeksi" ei voi hillitä muu kuin vallan puute. "Ja kun valta ei vähene vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan", Mill kirjoittaa.

Todettuaan yksityisten ihmisten yhä pahenevan alistamisen perustuvan vallananastamiseen ja olevan onnettomuus, Mill siirtyy kirjansa seuraavissa luvuissa käsittelemään ajattelemisen ja keskustelemisen vapautta ja yksilöllisyyttä menestyksen tekijänä.
 

Mielipiteenvapaus

John Stuart Millin tapaa puolustaa fanaattisesti ajattelun ja mielipiteen vapautta on hieman vaikea ymmärtää tuntematta 1800-luvun ahdasmielistä ilmapiiriä. Tuolloin ei ollut olemassa Internetiä, josta olisi saanut sensuroimatonta tietoa maailman asioista. Varomattomista mielipiteistä ja julkaisuista joutui1800-luvulla helposti ikävyyksiin, vaikka eräissä maissa olikin otettu käyttöön julkaisemisen salliva "painovapaus".

Mill myöntää, että perustuslaillisissa valtioissa yleisen mielipiteen pakkovaltainen kontrollointi ei ole kovin todennäköistä. Silti hän haluaa erikseen torjua sen mahdollisuuden, että hallitus käyttäisi julkaisemiseen pakkovaltaa kansan tahtona. Hän kirjoittaa: "Mutta minä kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse tai hallituksensa kautta. Tuo valta on sinänsä laiton. Parhaalla hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta kuin huonoimmalla." Murskaenemmistökään ei oikeuta sananvapauden riistämiseen. "Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuun ottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa", Mill julistaa.

Mill katsoo, että vääränä pidettyä mielipidettäkään ei pidä tukahduttaa. Ihmisillä, jotka niin haluavat tehdä, ei Millin mielestä ole siihen oikeutta. "Heillä ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta ja sulkea kaikki muut arvosteluun oikeutettujen piirin ulkopuolelle", hän kirjoittaa. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista, Mill uskoo ja toteaa, että varsinkin itsevaltiaat "luottavat tavallisesti täydellisesti omaan mielipiteeseensä kaikissa asioissa". Tavalliset ihmiset, joiden mielipiteitä joskus myös vastustetaan eikä pelkästään kannateta, sen sijaan "luottavat rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiin, joita kannattavat kaikki, jotka heitä ympäröivät tai joita he tavallisesti kuuntelevat". Mitä vähemmän omaa arvostelukykyä ihmisellä on, sitä sokeammin hän Millin mielestä luottaa auktoriteetteihin, eikä hänen uskoaan oikeassa olemiseen vähennä sekään, kun hän huomaa, että auktoriteetit muissa maissa, muissa puolueissa tai muissa uskonnoissa ajattelevat asioista aivan eri tavalla kuin hänen omat auktoriteettinsa. Hänen luottamustaan ei vähennä myöskään se, että moni totuutena pidetty asia on aikojen kuluessa ja tiedon lisääntyessä osoittautunut vääräksi.

Mill taistelee paitsi viranomaisten harjoittamaa sananvapauden rajoittamista myös yleisen mielipiteen ahdasmielisyyttä ja yhteiskunnallista suvaitsemattomuutta vastaan. Hän luettelee historiasta tapauksia, joissa kansa on lähes yksimielisesti tuominnut opettajan tai julistajan kuolemaan syyttäen häntä jumalattomuudesta ja pahuudesta. Aikojen kuluessa joidenkin teloitettujen, kuten Sokrateen ja Jeesuksen, "jumalattomuus" ja "pahuus" on kuitenkin osoittautunut ihmiskunnan suurimmaksi hyvyydeksi ja moraaliseksi ohjeeksi. Tuomioiden taustalla ei ole ollut pahuutta, niin kuin myöhemmät sukupolvet helposti haluaisivat nähdä, vaan pelkkää ahdasmielisyyttä. Mill muistuttaa, että Jeesuksen tuominneet kansalaiset olivat kaikin puolin kunniallisia ja nuhteettomia ihmisiä, ja että nykypäivän kirkonmiehet, jotka nyt kauhistelevat juutalaisten ylimmän papin toimintaa Jeesuksen surmauttamiseksi, olisivat tehneet aivan samoin, jos olisivat eläneet vastaavassa tilanteessa.

Vaikka eräät uskonnot ja filosofiat ovatkin menestyneet vainoista huolimatta, Mill ei hyväksy ajatusta, että vainot sinänsä olisivat hyväksi totuudelle vahvistaessaan ja karaistessaan sitä. Hän luettelee tapauksia, joissa oppeja on tuhottu pitkään kestäneillä vainoilla. Kristinuskokin saa hänen mielestään kiittää leviämisestään sitä, että vainojen välillä Rooman valtakunnassa oli myös kausia, jolloin oppia sai levittä vapaasti. Ja uskonpuhdistustakin yritettiin useita kertoja ennen kuin Luther siinä vihdoin onnistui.

Mill ei kannata vääränä ja vahingollisena pidetyn tiedon kieltämistä, sillä hän uskoo totuuden kuitenkin lopulta voittavan. Tunteehan historia monia tapauksia, joissa 99% parhaista tiedemiehistä on ollut vakuuttunut jostakin asiasta - joka myöhemmin on kuitenkin osoiittautunut vääräksi. Jos yleisestä mielipiteestä poikkevan tiedon levittäminen olisi aina ollut kielletty, ihmiskunnan kehitys olisi aikaa sitten pysähtynyt, ja alkuperäisiä vääriä tietoja julistettaisiin vieläkin totuutena.

Totuuden voima on Millin mukaan siinä, että "sen voi tukehduttaa kerran, kahdesti tai useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina ihmisiä keksimään sen uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen sattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa vainoilta pelastuneena varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat kukistamisyritykset".

Mill uskoo, että vastaväitteiden salliminen ei tuhoa totuutta vaan päin vastoin vahvistaa sitä. Hän mainitsee esimerkkeinä kristilliset valtakirkot ja pienet lahkot. Valtakirkot elävät lakien turvissa, eikä niiden oppeja saa käytännössä arvostella. Kirkkojen oppi muuttuu tällöin vähitellen kuolleeksi teoriaksi, jonka opettajat nukkuvat. Suurin osa kirkon jäsenistä kyllä tunnustaa opit, mutta tuskin kukaan elää niiden mukaisesti. Lahkojen jäsenet sen sijaan ovat joutuneet taistelemaan oppiensa puolesta, ja he noudattavat ja julistavat niitä paljon innokkaammin kuin valtakirkon jäsenet.

Mihin tulisi vetää sananvapauden rajat? Mill ei kannata tiukkojen rajojen määrittelemistä, sillä kuka on oikea ihminen tai oikea osapuoli niitä määrittelemään. Hän ei ole kovin innokas edes henkilökohtaisten herjausten ja muiden sopimattomuuksien tuomitsemiseen lain edessä, sillä hän epäilee, ettei näistäkään teoista kuitenkaan tuomittaisi tasapuolisesti vallitsevan mielipiteen edustajia ja tätä mielipidettä vastaan taistelevia.

Mill mainitsee kolme ajanjaksoa Euroopassa; uskonpudistuksen jälkeisen ajan, 1700-luvun lopun vallankumousvuodet ja Goethen aikaisen lyhyen suojasään Saksan politiikassa, jolloin lyhyessä ajassa tapahtui valtavaa henkistä kehittymistä ja jolloin uudenlaisen filosofian aikaansaama herätys loi Euroopasta sen mikä siitä on tullut. Näitä aikakausia yhdistää Millin mielestä se, että tällöin "auktoriteetin ies oli jokaisessa niistä murrettu", ja "vanha henkinen despotismi oli luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä päässyt sen sijalle". Nämä kolme herätystä eivät Millin mielestä vielä riitä, varsinkin kun niiden henkinen anti alkaa jo olla loppuun käytetty. Hän toteaakin, että me emme "voi odottaa uutta edistystä, ennen kuin jälleen vaadimme henkisen vapautemme takaisin".

Vaikka Englannin lainsäädäntö olikin jo 1800-luvun kuluessa ottanut askelia sananvapauden suuntaan, tilanne ei Millin mukaan kuitenkaan vielä ollut tyydyttävä. "Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta", hän kirjoittaa ja toteaa, että lainsäädännössä on vielä jäljellä rangaistuksia joidenkin oppien julkilausumisesta. Eikä hänen mielestään ole mitään takeita siitäkään, että noin miespolven ajan jatkunut suhteellisen vapauden tila olisi pysyvä.

Mill kritisoi yhteiskunnallista itsesensuuria, joka pakottaa viisaat ihmiset kätkemään todelliset mielipiteensä. Tällainen ilmapiiri tuottaa hänen mukaansa "tavanmukaisuuden tavoittelijoita" ja "totuuden teeskentelijöitä" ja latistaa yhteiskuntaa. "Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka eivät ole harhaoppisia, mutta joiden koko henkinen kehitys estyy ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta", hän toteaa ja kysyy: "Kuka voi arvioida, kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaluonteisissa neroissa, jotka eivät uskalla seurata rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos se voisi viedä heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena tai epäsiveellisyytenä?" "Ei voi tulla suurta ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin tahansa se vieneekin."

Vaikka orjamaisessa ilmapiirissä voikin Millin mielestä kehittyä muutamia suuria ajattelijoita, "ei koskaan ole ollut eikä tule koskaan olemaan tässä ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa", hän julistaa. Missä tätä tilaa on joskus lähestytty, yhteiskunnallinen ilmapiiri on aina ollut poikkeuksellisesti vapaa.

Mill on sitä mieltä, että keskustelun ja vastaväitteiden vaientaminen ei suojele jotain yleisesti hyväksyttyä oppia vaan se pikemminkin kangistaa ja kuivattaa opin. "…elävän uskon sijaan jää ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä korulauseita; tai jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta säilyy, vain hienompi mehu katoaa", Mill kirjoittaa. Samalla opin kannattajat passivoituvat. Nykypäivinä nämä sanat ehkä sopisivat kuvaamaan politiikkaa ja demokraattista järjestelmäämme. Mill tarkastelee kuitenkin lähinnä kristinuskoa, jonka kannattajien enemmistön hän uskoo noudattavan uskontonsa moraalikoodia vain opittuina tapoina ilman todellista sisältöä. Usko ja teot eivät hänen mielestään kulje samaa polkua silloin, kun ihminen tietää, että hänen pitäisi osoittaa armoa ja ymmärtämystä köyhille ja kurjille, mutta hän ei kuitenkaan osoita. Alkukristittyjen aikaan tilanne oli Millin käsityksen mukaan toinen, ja tuon aikainen aito kristinusko ainoastaan voikin hänen mielestään nousta valtauskonnoksi.

Mill arvostaa sitä, että yleisiä totuuksia vastaan kapinoidaan, sillä kapinointi vahvistaa totuuksia. Hän mainitsee esimerkkinä Rousseaun paradoksit, jotka "räjähtelivät" aikansa oppineiden seassa "kuin pommit" saaden yksipuolisen mielipiteen rivit hajoamaan ja tiedon lopulta jäsentymään entistä paremmin. Ja jos jollakin mielipiteellä on muita suurempi oikeus päästä esille, se ei ole enemmistön vaan vähemmistön mielipide, Mill toteaa. Edustaahan tämä mielipide aikansa laiminlyötyjen etua.

Mill ei sinänsä halua tuomita kristinuskoa, mutta hän tuomitsee taantumuksellisena ns. kristillisen siveysopin, joka hänen mielestään "ei ollut Kristuksen tai apostolien tekoa vaan paljon myöhempää alkuperää". Tässä eri aikoina ja eri lähteistä kasatussa opissa on Millin mukaan kaikki taantumuksen merkit, ja sen ihanteet ovat negatiivisia pikemminkin kuin positiivisia. Siinä on enemmän kieltoja "sinun ei pidä" kuin kehotuksia "sinun pitää", ja lähtökohtana on tällöin ennemmin ihmisen oma oletettu etu kuin muiden yhteisön jäsenten etu. Kristillinen siveysoppi on Millin mielestä "pääasiallisesti passiivinen tottelevaisuuden oppi; se teroittaa mieleen alistumista kaikelle olevalle esivallalle, jota sentään ei tule aktiivisesti totella, jos se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa, vielä vähemmän kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä tahansa ihmiselle". Mill uskoo, että kristillisestä siveysopista on vuosisatojen kuluessa tarkoituksella jätetty pois aineksia, jolloin siitä on vähitellen tullut koneisto, joka luo "halpoja, orjallisia luonteita, jota kyllä alistuvat luulemalleen korkeimmalle tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä käsittämään korkeinta hyvyyttä."

Mill esittää kirjansa sananvapautta käsittelevän luvun lopussa vielä lyhyesti neljä pääperustetta, joiden nojalla hän on päätynyt vaatimaan täydellistä mielipiteen ja ilmaisun vapautta: 1) Vaiennettu mielipide saattaakin olla tosi. 2) Vaiennetussa mielipiteessä saattaa olla osaksi totuutta. 3) Oikeakin mielipide, jota ei saa koetella vastaväitteillä muuttuu ihmisten mielissä vähitellen pelkäksi ennakkoluuloksi. 4) Kun oppia vastaan sallitaan väitellä, oppi pysyy tuoreena ja elinvoimaisena.
 

Yksilöllisyydestä

Silloin kun mielipiteitä aletaan muuttaa teoiksi, törmätään vapauden rajoihin. Mill myöntää, että on eroa siinä, missä ja millaisissa olosuhteissa mielipide esitetään. Jos mielipide esitetään siten, että sen voidaan katsoa olevan suora yllytys pahaan tekoon, se menettää erikoisvapautensa. Millin mielestä sanomalehdessä voidaan siis esimerkiksi kirjoittaa, että yksityisomaisuus on varkautta, mutta jos sama väite esitettään kiihottavassa muodossa viljakauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle, saattaa kyseessä olla rangaistava teko. Ja tekoja, "jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa muille" pitää Millin mukaan tarkastella paheksumisen tai "suoranaisen asiaan sekaantumisen kautta". Mielipidekin voi olla siis olla teko, jolloin siihen pätevät tekoja koskevat prinsiipit, joista Mill yhä uudestaan kertaa tärkeimmän: Jos yksityinen ihminen "malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii vain oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa vain hänet itsensä, niin samat syyt, jotka osoittivat, että mielipiteen tulee olla vapaa, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan".

Mill suosittelee, että niin kauan kun ihmiset ovat epätäydellisiä, ja erilaisia mielipiteitä on olemassa, on paikallaan, "että tehdään erilaisia elämiskokeita; että vapaa sija suodaan luonteen ailahteluille silloin kun vääryyttä ei tapahdu muille; ja että eri elämäntapojen arvoa saadaan tutkia käytännössä, kun joku pitää sopivana kokeilla niitä".

Mill pitää suotavana, että yksilöllisyyttä ei tukahduteta. Hän kirjoittaa: "Sanalla sanoen on suotava, että seikoissa, jotka eivät liikuta muita, individualistisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkein aines ja yksi yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen pääehto." Mill katsoo, että tämän periaatteen toteutumisen suurin este on "ihmisten välinpitämättömyys yleensä koko asiaa kohtaan". Enemmistö ihmisistä on tyytyväinen yhteiskunnan vallitseviin "keinoihin, joiden avulla se on tullut siksi, mitä se on nyt" eikä voi käsittää, "miksi ne keinot eivät ole kyllin hyvät jokaiselle".

Mill arvostelee sitä, että ihmiset pyritään kahlitsemaan yhdenmukaisuuden kaavaan, eikä heidän sallita tehdä itse valintoja. Pelkkä mukautuminen valmiisiin tapoihin ei hänen mielestä kehitä ihmisessä niitä piirteitä, "jotka ovat juuri ihmisen tunnusominaisuuksia". Millin mielestä ihmisen käsitys- ja arvostelukyky, samoin kuin "kekseliäisyys, henkinen toimeliaisuus ja vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuvat ainoastaan valintatilanteissa". "On mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä arvoinen hän sitten on ihmisenä?", Mill kysyy. "Ihminen, joka antaa ´maailman´ valita hänelle osansa elämästä, ei tarvitse mitään muuta kuin apinan matkimistaidon", hän kirjoittaa.

Mill kauhistelee sitä, kuinka ihmisistä tulee lopulta vailla omaa taipumusta olevia mitättömyyksiä, ihmisluonteeltaan surkastuneita olentoja, kun heitä tarpeeksi kauan kahlitaan. Yhdenmukaisuuden paine ajaa Millin mukaan tällaiset olennot tavoittelemaan samanlaisuutta ja tavanomaisuutta, "kunnes viimein, sen vuoksi etteivät ole seuranneet omaa luontoaan, heillä ei ole enää luontoa seurattavana". Mill kritisoi erityisesti Kalvinin oppia, jonka mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä, ja kaikki hyvä mihin ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa.

Mill uskoo, että jos oikeutta käytetään estämään ihmistä loukkaamasta muiden oikeuksia, oikeuden kohteena olevan ihmisen yhteiskunnallinen luonne kehittyy, ja hän saa tätä kautta kompensaatiota menetetyistä oikeuksistaan. Jos sen sijaan oikeutta käytetään ihmistä vastaan asioissa, jotka koskevat vain häntä itseään, mutta eivät liikuta muiden hyvää, seurauksena on vain kapinamieltä. "Jos tähän pakkoon taipuu, se alistaa ja tylsistää koko luonteen", Mill toteaa. "Ei edes sortovalta kypsytä huonoimpia hedelmiään niin kauan kun individuaalisuutta on siinä olemassa, ja kaikki, mikä individuaalisuutta tukahduttaa, on sortovaltaa, miten sitä kutsutaankin, julistakoon se sitten täyttävänsä Jumalan tahtoa tahi ihmisten käskyjä", hän painottaa.

Ehkä hieman yllättäen Mill ei tunne kovin suurta myötätuntoa demokraattisia hallituksia kohtaan, sillä ne yltävät parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuteen. Suuruuteen tarvitaan aina yksilö, joka viisaudellaan johtaa muita. Tämän yksilön tulee kuitenkin tyytyä vain viittomaan muille tietä. Jos hän käyttää valtaa ja pakottaa muita sille tielle, hän aiheuttaa turmeluksen myös itselleen.

Millin mukaan tavan ja edistyksen taistelu leimaa koko ihmiskunnan historiaa. Siellä, missä tavat ovat päässeet voitolle, kehitys on pysähtynyt ja ennen niin mahtavat kansakunnat ovat taantuneet. Tällaisesta esimerkkejä ovat Millin mukaan monet itämaiset kansat, esimerkiksi kiinalaiset. Ellei Eurooppa pysty pitämään puoliansa tätä "iestä" vastaan, se Millin käsityksen mukaan "kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi". Tämän kehityksen moottorina on eri ihmisten ja eri ihmisluokkien olojen samanlaistuminen; kehitystä eteenpäin vievät erilaisuudet häviävät ja kansa taantuu tasapäiseksi massaksi.
 

Vallan rajoista

"Missä ovat siis oikeat rajat yksilön herruudelle oman itsensä ylitse?", Mill kysyy ja myöntää, että vaikka yhteiskunta ei perustukaan mihinkään sopimukseen, josta olisi johdettavissa kansalaisten velvollisuudet, niin kuin jotkut väittävät, jonkinlaisia ohjeita ihmisen käytökselle on sentään oltava olemassa. Mitä ne siis ovat?

Periaatteita on kaksi. Ensinnäkään ihminen ei saa loukata muiden etuja, mikä periaate voidaan johdatella jo Millin prinsiipistäkin. Toiseksi ihmisen on kannettava "jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan" osansa siitä taakasta, joka johtuu yhteiskunnan tai sen jäsenten puolustamisesta. Tässä Mill viittaa taas prinsiippinsä maanpuolustusta koskevaan lievennykseen.  "Näihin ehtoihin yhteiskunta on oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden kustannuksella, jotka yrittävät jättää ne täyttämättä", hän kirjoittaa. Sitten hän käsittelee taas vapauden prinsiippiänsä ja toteaa, että se ymmärretään väärin, jos luullaan että lähtökohdat olla puuttumatta muiden elämään ovat välinpitämättömiä ja itsekkäitä. Sitä ne eivät ole, ja muiden elämään on lupa puuttua silloin kun on kyse heidän hyvinvointinsa edistämisestä. "Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää muitakin keinoja kehottaakseen ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja vitsat, sanan mukaan tahi kuvainnollisesti käytettyinä", Mill täsmentää.

 

 
 
 

Millin mukaan ihminen on itse paras omien tarpeittensa arvioija, eikä muilla ole oikeutta tehdä päätöksiä hänen puolestaan hänen omissa asioissaan. Arvostella häntä saa ja sitä kautta tuottaa hänelle ikävyyksiä, mutta tämän pitemmälle eivät muut saa mennä. Ihminen vastatkoon itse teoistaan.

Ja jälleen Mill esittää lievennyksen: Jos ihminen rikkoo "lähimmäistensä, yksityisten tai joukkojen suojelemiseksi välttämättömiä määräyksiä, hänen tekojensa seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan muihin, ja yhteiskunnan täytyy kaikkien jäsentensä suojelijana kostaa se hänelle; häntä täytyy rangaista ja pitää huoli siitä, että rangaistus on kyllin kova", Mill kiihkoaa.

Entäpä rajatapaukset. Aiheutuuhan ihmisen itselleen tekemästä vahingosta yleensä haitta myös hänen läheisilleen. Voidaanko asiaan siis puuttua? Tätäkin asiaa pitää taas tarkastella muille aiheutetun haitan näkökulmasta. Mill myöntää, että ihmisen huonoihin tapoihin voidaan tietyissä tapauksissa puuttua, mutta puuttumista ei pidä perustella yksilön omalla edulla vaan muille aiheutuvan haitan estämisellä. Jos tavallinen kansalainen juopottelee ja turmelee itseään, hän kärsii itse rangaistuksen omasta kädestään ja on vastuussa ennen kaikkea itselleen. Jos taas yhteiskunnan palvelijat, poliisit ja sotamiehet, juopottelevat ollessaan palveluksessa, he tuottavat vahinkoa yhteisölleen, ja heidän toimiinsa on oikeutettua puuttua. Mill myöntää, että jos täysikasvuisia ihmisiä on pakko rangaista itseensä kohdistuneesta laiminlyönnistä, hän toivoisi, että se tehtäisiin mieluummin heidän itsensä takia kuin tarkoituksena estää heitä vähentämästä kykyään tehdä yhteiskunnalle hyvää.

Mill katsoo, että yhteiskunnalla on muitakin keinoja kuin rankaiseminen, jos se haluaa saada heikoimmat jäsenensä järkevään käyttäytymisen piiriin. Jos yhteiskunta on sallinut jäseniensä kasvaa "paljaiksi lapsiksi", jotka eivät kykene järkevästi punnitsemaan etäisiä vaikuttimia, se saa Millin mielestä itse hävetä seurauksia – onhan sillä ollut aikaa ja valtaa ohjata ihmiset järkevälle tielle. Rankaiseminen ei ole tässä vaiheessa enää paikallaan ainakaan asioissa, joissa rankaisuvallan tulee kuulua niille, jotka vastaavat tekojen seurauksistakin – siis tekijöille itselleen.

Mill ei hyväksy rankaisemisen perustelemista sillä, että rangaistut ovat paheellisilla teoillaan olleet huonoina esimerkkeinä muille ihmisille. Paheellisesta teosta koituvat huonot seurauksethan toimivat päinvastoin negatiivisina ja terveellisinä esimerkkeinä muille, sillä ne saavat muut välttämään tätä paheellista tekoa.

Yleisestä mielipiteestä johdettu laki ja pakkomääräys voi Millin mielestä olla aivan yhtä hyvin väärässä kuin oikeassa, "sillä näissä seikoissa yleinen mielipide merkitsee parhaimmillaankin vain jonkun ihmisen käsitystä siitä, mikä toisille on hyvää tai pahaa; ja hyvin usein se ei merkitse edes tätäkään, yleisö kun täydellisen välinpitämättömänä jättää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden käytöstä se arvostelee, ja pidättää silmällä vain omaa mielihaluaan".

Mikä sitten on hyvää ja mikä pahaa?

Millin mielestä yhteiskunnalle riittää pahan määritelmäksi se, "että toimitaan ja tunnetaan siitä eriävästi; ja tätä tuomio-ohjetta, heikosti peitettynä, ihmiskunnalle esittää yhdeksän kymmenettä osaa kaikista siveys- ja viisausopillisista kirjailijoista uskonnon ja filosofian käskyinä". Nämä kirjailijat opettavat Millin mielestä, "että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme, että se on niin".  Perustelut eivät ole tämän kummempia. "Eikä ole vaikea osoittaa lukuisin esimerkein kuinka ns. siveellisen poliisivallan ulottaminen kaventamaan ihmisen ehdottomasti laillista vapautta, on yleisimpiä inhimillisiä mielihaluja", Mill julistaa ja mainitsee esimerkkeinä islamilaisten maiden inhon sianlihan syöntiä ja viinin juontia kohtaan sekä katolilaisten inhon naimisissa olevia luterilaisia pappeja kohtaan. Jos rajaa siihen, mihin ihmisten tekoihin muut ovat oikeutettuja puuttumaan ja mihin ei, asetetaan yleisten tuntemusten perusteella, "niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista johdonmukaisesti erottaa nämä tapaukset?", Mill kysyy. Vastaus on ilmeinen; ei minkään. Jos taas periaatteeksi otetaan se, että ihmisten toimiin on muiden oikeus puuttua vain silloin, kun ne vaarantavat muiden etuja, raja on täsmällinen ja oikeudenmukainen.

Mill luettelee esimerkkejä siitä, mihin rajoittamaton enemmistövalta voi johtaa, jos jokin uskonnollinen ääriliike saa enemmistövallan parlamentissa. Hän nostaa esiin myös sosialismin uhkaavan peikon, joka jo tuohon aikaan heräili teollisuustyöläisten keskuudessa: Köyhä enemmistöhän saattaisi sopivissa olosuhteissa aivan laillisin keinoin kaapata varakkaiden ihmisten rahat. Eräänä enemmistövallan varoittavana esimerkkinä Mill mainitsee eräissä Yhdysvaltain osavaltioissa käyttöönotetun kieltolain. Hän kuvailee siihen johtavia periaatteita seuraavasti:

"Jos mikään polkee minun ’yhteiskunnallisia oikeuksiani’, varmaan väkevien juomien kauppa sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, luomalla ja lisäämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta, jota minua verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaaseen siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla ja heikentämällä sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja tukea. Tämä oppi ’yhteiskunnallisista oikeuksista’, jonka vertaista ei luultavasti koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin indiivin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tässä vähänkään horjahtaa, loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista."

Mill toteaa, että tällainen oppi on vaarallisempi kuin mikään erityisen sekaantuminen vapauteen. Se ei nimittäin tunnusta minkäänlaista oikeutta vapauteen

Vallan rajoja käsittelevän luvun lopuksi Mill lisää edellä selostettuun luetteloon vielä pakollisen pyhäpäivän viettämisen sekä mormoonien toiminnan monivaimoisine avioliittoineen. Mill toteaa vielä, että vaikka monivaimoisuus hänestäkin tuntuu taantumuksellisuudelta, hän ei kannata jonkun kirjailijan esittämää ehdotusta erityisen "sivistämisretkikunnan" lähettämisestä jonnekin kaukaiseen maahan lopettamaan siellä vallitsevan monivaimoisuuden, sillä se, että joku asia meistä tuntuu vastenmieliseltä, ei oikeuta meitä vaatimaan muita lopettamaan sitä
 

Sovellutuksia

Kirjansa viimeisessä luvussa John Stuart Mill esittää joitakin sovellutuksia prinsiipistään. Hän käsittelee ensiksi kaupankäyntiä ja toteaa, että kaupankäynnin puitteissa ihmisellä on oikeus tuottaa vahinkoa kilpailijoilleen, kunhan se tapahtuu laillisin keinoin ilman vilppiä, petosta tai väkivaltaa.

Vaikka yhteiskunnalla onkin oikeus puuttua kansalaisen tekemisiin silloin, kuin nämä tekemiset vaikuttavat muiden etuihin ja vaarantavat niitä, on kuitenkin olemassa tapauksia, joissa yhteiskunnan ei tule puuttua asiaan. Liiketoiminnat ovat yksi tällainen elämän ala. Millin mielestä on yhteiskunnan kannalta parasta, että ihmiset kilpailevat keskenään eivätkä säiky hävinneelle kilpailijalle aiheutunutta haittaa, kunhan kilpailu vain käydään sääntöjen mukaan.

Mill myöntää, että kauppa on yhteiskunnallinen toimi, jolla on vaikutuksia yhteiskunnan jäsenten yleisiin etuihin. Hän pohdiskelee sitä, missä määrin yhteiskunta siis on oikeutettu sekaantumaan yksityiseen kaupankäyntiin esimerkiksi hintoja säätelemällä. Mill hyväksyy liberalistisen käsityksen hinnan vapaasta muodostumisesta markkinoilla, kunhan ostajilla vain on mahdollisuus hankkia tarpeensa muualtakin kuin yhdeltä myyjältä. Millin mielestä kaupan rajoittamisessa ei ole pahinta valmistajan tai myyjän vapauden rajoittaminen vaan ostajan.

Eräänä esimerkkinä kieltojen vaikutuksista Mill pohtii myrkkyjen myyntikieltoa. Jos myrkkyjä voisi käyttää vain murhaamiseen, asiassa ei olisi ongelmia. Mutta koska niitä voi käyttää hyödyllisiinkin tarkoituksiin, kielloista kärsivät turhaan ne, joilla ei ole pahoja tarkoituksia, ja myrkkyjen kieltäminen heiltä sotii vapauden prinsiippiä vastaan.

Mill pohtii, missä on oikeutettu raja, minkä verran yhteiskunnalla poliisilla on oikeus puuttua kansalaisen vapauteen hänen oman turvallisuutensa nimissä. Jos kansalainen kävelee epävarmalla sillalla, "eikä ole vähääkään aikaa varoittaa häntä", saavat virkamiehet tai kuka hyvänsä Millin mielestä "tarttua häneen ja palauttaa hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta". Jos taas onnettomuus ei ole varma vaan ainoastaan pelättävissä, tulee täysi-ikäistä ja täysijärkistä ihmistä "ainoastaan varoittaa vaarasta, ei pakolla estää siihen menemästä", Mill täsmentää.

Vaarallisen tavaran varustamiseen varoitusmerkinnällä voidaan myyjä pakottaa loukkaamatta hänen vapauttaan, Mill toteaa. Hän ehdottaa jonkinlaisen sopimuksen laatimista ennen myrkyn myymistä. Sopimukseen kirjattaisiin ostajan henkilötiedot ja hänen ilmoittamansa käyttötarkoitus, siltä varalta, että asiassa tulisi joskus jälkiselvittelyjä.

Mill hyväksyy juopottelun silloin kun se on ihmisen henkilökohtainen asia, mutta väkivaltaan syyllistyneet juopot hän kuitenkin sallisi panna erityiskohtelun alaiseksi. Itsensä juominen muille vaaralliseen tilaan ei nimittäin enää ole pelkkä yksityisasia.

Mill hyväksyy laiskottelun, mutta ei silloin jos se haittaa velvoitteiden täyttämistä. Niinpä hän passittaisi mm. lastensa elatuksen laiminlyöneet tai yhteiskunnan avustusvaroilla elävät empimättä pakkotyöhön.

Mill myöntää, että on olemassa monia ongelmallisia tapauksia, joissa on vaikea määritellä, pitäisikö asiaa katsoa henkilökohtaisen vapauden kannalta vai yhteiskunnalle koituvien seurausten kannalta. Hän toteaa, että uhkapeli ja prostituutio ovat sinänsä sallittavia, mutta miten on pelihuoneiden ja ilotalojen laita. Pitäisikö nekin sallia? Pitkän pohdinnan jälkeen hän kallistuu varovasti sille kannalle, että pelihuoneita ei sitenkään pitäisi sallia, sillä niissä käytetään hyväksi ihmisen heikkouksia muiden taloudelliseksi eduksi. Häntä tosin kauhistuttaa se, että tässä itse pääasia sallittaisiin ja sivuseikasta rangaistaisiin. Hän myöskin epäilee, että kiellot eivät hävittäisi pelitaloja vaan ainoastaan karkottaisivat ne maan alle. Se saa hänen mielestään riittääkin, sillä tällöinhän satunnaisten kansalaisten riski joutua niiden uhriksi jo lähes poistuisi.

Mill hyväksyy väkevien alkoholijuomien verotuksen ennen kaikkea valtion rahantarpeen perusteella, vaikka pitääkin asiaa ongelmallisena. Tällainen vero merkitsee nimittäin köyhälle ihmiselle tosiasiallista kieltoa mutta rikkaille vain ylimääräistä menoerää. Mill hyväksyy myös anniskelupaikkoja koskevat säädökset, jotka tähtäävät rauhanhäiritsemisen ja rikollisuuden torjumiseen. Tämän pitemmälle meneviä rajoituksia Mill ei hyväksy, eikä hän hyväksy myöskään alkoholimyymälöiden lukumäärän rajoittamista siinä tarkoituksessa, että lasten asemassa pidetyn työväenluokan alkoholinkäyttöä näin voitaisiin kontrolloida.

Vapauden prinsiippi ulottuu Millin mielestä myös yksityiseen henkilöjoukkoon, silloin kun se keskinäisesti sopii jostakin asiasta. Tässäkin on kuitenkin rajoituksia. Yksityinen kansalainen ei esimerkiksi voi myydä itseään orjaksi. Jos hän näin tekee, valtiolla on oikeus puuttua asiaan ja peruuttaa orjuus. Luopumalla vapaaehtoisesti vapaudestaan, orjaksi ryhtynyt kansalainen nimittäin on antanut luvan puuttua pakolla asioihinsa. "Vapauden aate ei voi vaatia, että hänellä pitäisi olla vapaus olla epävapaa", Mill toteaa.

Kirjansa loppupäätelminä Mill esittää, että olosuhteissa, joissa yleisesti tunnustettua vapauden periaatetta ei ole olemassa, "vapaus usein suodaan sinne, missä sen pitäisi olla kielletty, sekä kielletään sieltä missä sen pitäisi olla sallittu". Esimerkkinä Mill mainitsee aviomiehen diktaattorimaisen vallan vaimoonsa sekä vanhempien vapauden päättää lastensa kasvatuksesta tai kasvattamatta jättämisestä. Hän ei ehdota valtion kasvattavan lapset vaan ainoastaan vaativan, että lapset saavat kasvatusta. Millin kaavailema järjestelmä on lähellä nykyistä Suomessakin voimassa olevaa oppivelvollisuuslakia.

Individuaalisuuden puolustajana Mill vastustaa ihmiset yhteen muottiin pakottavaa valtion kasvatusta, jota 1800-luvulla jotkut ehdottivat. Valtion pitäisi Millin mielestä ottaa koulukasvatus järjestääkseen vain siinä tapauksessa, että muita halukkaita ei löydy. Järjestettiinpä koulukasvatus kenen toimesta hyvänsä, sen yhtenäistämisen pitäisi rajoittua yhteiseen julkiseen tutkintoon, jossa testattaisiin, että lapsi on tiettyyn ikään mennessä saavuttanut yleisesti vaadittavat taidot lukemisessa ja muissa törkeiksi katsotuissa aineissa. Jos lapsen vanhemmat olisivat laiminlyöneet kasvatusvelvollisuutensa lasta kohtaan, eikä lapsi läpäisisi tutkintoa, lapsen isää olisi rangaistava sakolla ja lapsi hänen kustannuksellaan pantava kouluun.

Yhteisen päästötutkinnon jälkeen kukin oppilas voisi harrastaa jatko-opintoja omalla alallaan. Jatko-opinnoissa Millä huolestuttaa valtiolle myönteisen mielipidetiedon syöttäminen opiskelijoille faktana, ja hän kehittelee järjestelyä, jolla tällainen saataisiin estettyä. Yleensäkin Mill kannattaa mahdollisimman vapaata opinto- ja tutkinto-oikeutta.

Mill hyväksyy lait, jotka rajoittavat ihmisiä solmimasta avioliittoa, jollei heillä ole kykyä elättää perhettään. Koituisihan tuollaisesta avioliitosta elinikäisiä haittoja tuleville lapsille. Mill hämmästelee sitä, kuinka yleisen vapauskäsityksen mukaan ihmisillä kyllä on vapaus tehdä pahaa muille, mutta ei vapautta menetellä omissa asioissaan oman mielensä mukaan kenellekään pahaa tekemättä.

Mill ei kannata valtion sekaantumista kaikkiin mahdollisiin asioihin, vaan hän pitää järkevämpänä, että asioita hoidetaan mahdollisimman paljon yksityisesti ja paikallisesti. Tällainen asioista itse huolehtiminen nimittäin kasvattaa kansalaisia tarmokkaimmiksi ja oma-aloitteisemmiksi sekä kykenevimmiksi ymmärtämään myös yhteisiä etuja ja yhteisiä asioita. "Ilman tätä tottumusta ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä", hän kirjoittaa. Valtion laajentuminen kaikkialle ja kaikille mahdollisille aloille olisi Millin mielestä onnettomuus, joka tekisi ihmisistä hännystelijöitä ja pyrkyreitä.

John Stuart Mill päättää teoksensa "Vapaudesta" seuraavaan julistukseen:

"Valtion arvo on ajan mittaan oleva niiden yksilöiden arvo, jotka sen muodostavat ja valtio, joka laiminlyö heidän henkisen kehityksensä ja ylentämisensä saavuttaakseen vähään suurempaa hallintotaitoa; valtio, joka kasvattaa alamaisensa kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvaisempia aseita, vaikka hyviinkin tarkoituksiin - tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman puutteessa, jonka hän halusi tukahduttaa, jotta kone muka kävisi helpommin".



 
 
 
* X-puolueen kommentteja:                      takaisin alkuun

 

 
 
 

"Vapaudesta" -kirjan suomalaisessa painoksessa Millin prinsiipin loppuosa "…estää häntä tuottamasta vahinkoa muille (to prevent him to do harm to others) on käännetty muotoon "…estää muita tuottamasta vahinkoa hänelle".  Jos suomennus olisi todella sitä, mitä Mill on tarkoittanut, yksilön koskemattomuuden prinsiippiin jäisi hyvin oleellinen takaportti ihmisen alistamiselle kollektiivisen turvallisuuden nimissä; silloin kun joku muu uhkaa tuottaa ihmiselle vahinkoa. Tämä takaportti romuttaisi huomattavan osan Millin hienosta prinsiipistä, sillä se oikeuttaisi ulkopuoliset paitsi käyttämään valtaa ihmistä kohtaan vastoin hänen tahtoaan, myös päättämään, milloin tilanne on sellainen, että tätä pakkovaltaa on oikeus käyttää.

Suomalaisen kääntäjän ei oikeastaan olisi tarvinnut manipuloida Millin periaatetta, sillä Mill esittää itsekin varaumia prinsiippiinsä. Tuntuu aivan kuin hän olisi koko ajan joutunut taiteilemaan omien mielipiteittensä ja yhteiskunnan asettamien arvojen välimailla. Annettuaan ensiksi periksi jossakin asiassa Mill kuin anteeksi pyydellen taas palaa prinsiippiinsä ja alkaa todistella sen puolesta.

Millin vapauden prinsiipin suurimpia heikkouksia on se, että hän pystyy viime kädessä perustelemaan sen vain omilla mielipiteillään. Joku voi oikeutetusti kysyä, miksi hänen yksilön vapautta kannattava mielipiteensä olisi sen arvokkaampi kuin jonkun toisen esittämä yhteisön valtaa korostava mielipide? Mill perustelee kantaansa mm. esimerkillä, mitä tapahtuu, jos yksilöllisyys tukahdutetaan ja taannutaan vanhoihin tapoihin juurtuneiksi "kiinalaisiksi". Tällaisten esimerkkien käyttö ei ollut mitenkään vierasta 1800-luvulla.  Myös tunnettu saksalainen filosofi Hegel käytti eräiden itäimaisten kulttuureiden surkeaa tilaa esimerkkinä länsimaisen kultuurin ylivoimaisuudesta. Millin ajatuksia vastustava keksisi todenäköisesti myös vakuuttavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, jos yksilöllisyys saa täyden vallan ja muututaan lapsityövoimaa käyttäviksi ja siirtomaita riistäviksi sotaisiksi "englantilaisiksi".

Mill esittää muutamia varauksia, joden logiikka sotii hänen omaa prinsiippiään vastaan. Erityisen hankala kohta Millin varaumissa on yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin ja erityisesti maanpuolustukseen osallistuminen. 1800-luvun englantilaisessa yhteiskunnassa olisi ollut lähes mahdotonta julkaista kirjaa, jossa sanotaan, että kansalaisten pakottaminen armeijaan on väärin. Oman aikansa lapsena ja yhteiskuntansa arvostettuna jäsenenä Mill tuskin tällaista olisi halunnutkaan esittää. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että maanpuolustusta koskevan poikkeuksen turvin kuka tahansa diktaattori voi legitimoida sortovaltansa, ja maanpuolustus aiheuttaa Hitlerin ja Stalinin mentävän aukon vapauden prinsiippiin.
 

X-puolue menee askeleen pitemmälle kuin J.S Mill.  X-puolue pystyy loogisesti todistelemaan ja perustelemaan vapauden prinsiipin.

Ajatus, että on väärin rangaista ihmistä, joka ei ole tehnyt kenellekään muille pahaa, on ikivanha ja yleismaailmallinen. Pienet lapsetkin tuntevat luonnostaan näin.  Millin "omaperäinen" teoria ja maailmankuuluksi tullut periaate on siis vain yleinen ja kaikkien sisimmässään tuntema totuus, jonka hän suuren filosofin arvovallalla nosti julkisuuteen.  Tämä totuus nousee universaalista moraalista, kaikille ihmisille yhteisestä oikean ja väärän käsityksestä.

X-puolue on kehittänyt todisteluketjun, jonka avulla se yhdistää Millin periaatteen tasa-arvon käsitteeseen.  Ajatus, että muu yhteisö saa puuttua ihmisen tekoihin vain, jos teot vaarantavat muiden etua, merkitsee X-puolueen tulkinnan mukaan tasa-arvon julistusta.  Jos yhteisö ei saisi puuttua yksittäisen jäsenensä tekoihin vastateoilla, tunnustettaisiin tämän yksittäisen jäsenen oikeus käyttää valtaa muuta yhteisöä kohtaan, ja järjestelmänä olisi tämän yhden jäsenen johtama tyrannia.  Jos taas yhteisöllä olisi rajaton oikeus puttua kenen tahansa jäsenensä muuhunkin elämään kuin tekoihin muita ihmisiä kohtaan, vallitsisi muun yhteisön eli minkä tahansa hetkellisen enemmistön johtama tyrannia.  Millin periaate merkitsee näiden kahden tyrannian mahdollisuuden välimuotoa.  Yksittäisten ihmisten tekoihin on lupa puuttua, jotta heidän aikomansa vähemmistön tyrannia kumoutuu. Mutta vain heidän tekoihinsa muita kohtaan on lupa puuttua, jotta ei muodostu puuttujien johtamaa enemmistön tyranniaa.

Millin hyvin yksinkertainen periaate olikin tasa-arvon periaate!

X-puolue väittää, että nyky-yhteiskunnat ovat ajautumassa yhä kauemmaksi 1700- ja 1800 -luvun vapausihanteista.  Demokratian kehitys on jo aikaa sitten pysähtynyt, ja on tapahtunut käänne kohti totalitarismia. Sen luonne on muuttunut, joten siinä elävien ihmisten on vaikea havaita sitä. Jos Stalinin Neuvostoliitossa tai Hitlerin Saksassa olisi kysytty kansalaisilta, mitä mieltä he ovat järjestelmästä, enemmistö olisi todennäköisesti kannattanut sitä.  Näiden maiden kansalaiset elivät järjestelmiensä sisällä eivätkä nähneet niiden epäkohtia.  Samalla tavalla nykyihmiset eivät näe sitä, että kontrolliyhteiskunta rakentaa kieltojen muureja heidän ympärilleen.

John Stuart Mill kritisoi aikansa kirkonmiehiä, jotka keinotekoisten moraalisäännösten varjolla rajoittivat ihmisten vapautta. Kirkonmiehet eivät enää aikoihin ole rajoittaneet kansalaisten vapautta, mutta heiltä vapautuneen vallan ovat kaapanneet uudet miehet:  turvallisuudesta vastaavat viranomaiset.  He ovat uusi ylipapisto, ja heidän asemansa yhteiskunnissa vahvistuu sitä mukaa, kun yhteiskunnat monimutkaistuvat ja teknistyvät.  Turvallisuudesta on tehty uusi uskonto, ja sen nimissä säädetään vuosittain yhä uusia kieltoja ja määräyksiä, ja pienelle yli-ihmiseliitille myönnetään lisää valtaa.  Todelliseen turvallisuuteen tällä kehityksellä ei ole vaikutusta.

1800-luvulta katsottuna nykyinen länsimainen demokratia, jossa on yhä kasvava määrä kansalaisten yksityiselämää rajoittavia kieltoja, valvontakameroita ja aseistettuja poliisipartioita, olisi kauhistus.  Se olisi vapauden irvikuva.
 

Me elämme tässä irvikuvassa!
 
 

Lait, joilla puututaan kansalaisten henkilökohtaiseen vapauteen ja elämäntapaan, ovat laittomia. Torju laittomuus.  Älä kunnioita laittomia lakeja!
 
 
 

x-puolueen pääsivulle   /   arkistosivulle tämän sivun alkuun