MARXILAINEN ANARKISTIEN MENETTELYTAPOJEN KRITIIKKI I INTERNATIONAALISTA I MAAILMANSOTAAN

Hyväksytty joulukuussa 1989, Arvosanalla Cum laude approbatur.

Arvostelu: Samppa Sirnö

MARXISMI JA ANARKISMI

Tämä tutkielma on historiallinen katsaus työväenliikkeen sisällä ilmenneeseen kiistaan anarkistien ja marxilaisten välillä työväenliikkeen I internationaalista (1860-1870-lukujen vaihteesta) ensimmäiseen maailmansotaan.

Anarkismi ja marxismi olivat hyvin läheiset aatteet. Molemmat pyrkivät tässä käsiteltävänä ajanjaksona kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen vallankumoukselliseen muuttamiseen (marxilaiset sosialidemokraatithan hajosivat tässä käsiteltävän ajanjakson loppupuolelta lähtien vallankumoukselliseen ja revisionistiseen haaraan, eli nykyisiin sosialidemokraatteihin, jotka valitsivat parlamenttarismin kautta tapahtuvan yhteiskunnallisten uudistusten tien).

Anarkistien ja marxilaisten pääerona voitiin pitää suhdetta valtioon. Marxilaiset näkivät sen välineenä yhteiskunnan muuttamiseen, kun taas anarkismin pääajatus oli valtion tuhoaminen ja korvaaminen toisenlaisella yhteiskunnallisella järjestyksellä. Tämä jako ei kuitenkaan ollut mitenkään suoraviivainen.

TUTKIMUKSEN SISÄLTÖ

Korkeamäki käsittelee I internationaalin tapahtumia lähinnä järjestöllisenä kysymyksenä. Pääkysymys oli kiista järjestön pääneuvoston valtuuksien laajuudesta. Korkeamäki ei näe tapahtumilla suurta teoreettista merkitystä.

Välittömästi I internationaalin jälkeen anarkistit olivat vahvoilla työväenliikkeen sisäisessä kamppailussa, mutta pian sosialidemokraattisista puolueista tuli työväenliikkeen perustoimintatyyppi, ja muut suuntaukset nähtiin poikkeuksina. Syynä anarkistien tappioon olivat lähinnä voimakas antiparlamentaarisuus ja militantti lakkotoiminta.

Korkeamäki käsittelee anarkististen ja marxilaisten työväenliikkeen osien toimintaa 1800 ja 1900- lukujen vaihteessa Espanjassa, Ranskassa, Italiassa, Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Itävalta- Unkarissa, Venäjällä, Ruotsissa, Englannissa, Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Anarkistiset työväenliikkeen osat tuhottiin lähes kaikkialla valtiovallan toimesta tai ne saivat väistää marxilaisen tai puhtaan redormistisen työväenliikkeen tieltä (kuten USA:ssa IWW-ammattiliitto reformistisen AFL:n tieltä). Vain Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa anarkistit säilyttivät suhteellisen vahvan aseman.

Anarkistien suhteesta terrorismiin Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.

Teoreettisesti marxilaiset näkivät anarkismin utooppisen sosialismin myöhäissyntyisenä versiona, joka oli epähistoriallinen ja idealistinen, eli se ei ottanut huomioon vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta ja talouden dynamiikkaa, vaan sen lähtökohtina olivat abstraktit arvokäsitteet, kuten erityisesti solidaarisuuden käsite. Anarkismin sanoma voitiin tiivistää primitiiviseen "rahat tai henki"- ajattelutapaan. Toisaalta anarkismi edusti eräille marxilaisille työväenliikkeen kahden vastapoolin ääripäätä. Anarkistit näkivät tärkeänä vain vallankumouksellisen toiminnan, revisionismi puolestaan oli lakannut olemasta vallankumouksellinen liike, kun taas 'puhdasoppiset' marxilaiset näkivät molemmat puolet.

Ennenkaikkea marxilaiset vastustivat anarkismia sen politiikan vastaisuuden vuoksi. Anarkistit vastustivat osallistumista lainsäädäntötyöhön. Tämän vuoksi esimerkiksi laki 8-tuntisesta työpäivästä olisi jäänyt säätämättä. Marxilaiset näkivät ettei työväenliikkeellä ollut varaa väheksyä valtiollisia vapauksia ja joutua riippuvuuteen porvarillisesta politiikasta. Sairaus-, ym. vakuutukset, asunto-oloista ym. asioista säädetyt lait vaikuttivat työväestön asemaan enemmän kuin työläisten tahto.

Samoin anarkistit olivat kyvyttömiä suunnitelmallisuuteen ja luottivat liikaa spontaaniin toimintaan ja liialliseen individualismiin, joka johti uskoon yksilöitten (olivat nämä sitten hallittuja tai hallitsijoita) tekojen ratkaisevaan merkitykseen ja yksilön oikeuksien rajattomuuteen, jotka puolestaan johtivat rikollisuuden ja terrorismin hyväksymiseen, jotka marxilaiset tuomitsivat.

Anarkistit kykenivät kuitenkin, toisin kuin marxilaiset, näkemään esim. teollisuustyöläisten paremmin voivan osan sopeutumisen vallitsevaan yhteiskuntaan. Toisaalta kummatkaan eivät kyenneet näkemään, ettei teollistuneisiin maihin kasaantunut koskaan vallankumoukselle välttämättömiä edellytyksiä.

TUTKIMUKSEN METODI JA AINEISTO

Tutkimuksen luonne jää lähinnä deskriptiiviseksi. Toisaalta tarkastellaan marxismin ja anarkismin teoriaa ja toisaalta niiden historiaa. Nämä osat kyetään kiitettävästi yhdistämään toisiinsa, mutta varsinainen systemaattinen tarkastelunäkökulma jää puuttumaan. Korkeamäki käsittelee anarkismin ja marxismin eroja eri yksittäiskysymyksissä ja tekee historiallisen katsauksen, eli kyseessä on aatehistoriallinen tutkimus, mutta minkäänlaista historiantutkimuksen metodologiaa ei ole tutkimuksessa näkyvissä.

Käytettävän materiaalin määrä jää suhteellisen vähäiseksi. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää aiheen harvinaislaatuisen luonteen vuoksi. Käytettävä kirjallisuusaineisto on kuitenkin luonteeltaan hyvin valikoitu, ja lähdekritiikki on suoritettu asiallisesti.

ARVIOINTIA

Tutkimuksen anti jää sen deskriptiiivisen luonteen vuoksi rajalliseksi. Korkeamäki tyytyy lähinnä toteamaan anarkistisen työväenliikkeen häviön syyt, eli tarkastelu jää tiukasti työväenliikkeen organisoitumisen historian tarkasteluksi.

Hiukan laajemmassa mittakaavassa Korkeamäki tarkastelee vain yhteiskunta-analyysin merkitystä radikaalissa toiminnassa, ja toteaa, että vain yhteiskunnallisen analyysin kautta on mahdollisuus opettaa jotakin ja saada sitä kautta aikaan muutoksia yhteiskunnassa. Korkeamäki vertaa marxilaisten aikoinaan suorittamaa luokkatietoisuuden levittämistä nykyajan ekologiseen tai feministiseen tietoisuuteen.

Näitä seikkoja Korkeamäki käsittelee kuitenkin vasta loppupäätelmissään. "Idealistisen" ja "yhteiskunta- analyyttisen" yhteiskuntakritiikin syvempi vertailu olisi voinut tuottaa mielenkiintoisia tuloksia.

takaisin Samppa Sirnön kotisivuille